Minulla on rästissä useampikin näyttelykäynti, joista kirjoitan heti kun jaksan ja/tai ehdin, mutta eilinen käynti Henry Wuorila-Stenbergin (s. 1949) näyttelyssä (10.2.–6.3.) Galerie Anhavassa pysäytti niin rajusti, että on pakko purkaa kokemusta heti tuoreeltaan.
Taidekriitikon elämä on yleensä aika epädramaattista. Sitä käy näyttelyissä, toteaa joistain "hmmm" ja joistain toisista "jaaaa" ja kun vuodet kuluvat, ei muista puoliakaan näkemistään näyttelyistä. Harvoin tulee kokeneeksi mitään varsinaisesti shokeeraavaa. Mutta näin kävi eilen.
Maria Egyptiläinen, öljy, 2010.
Olen nähnyt Wuorila-Stenbergin tuotantoa aika paljon ja aina myös pitänyt hänen maalauksistaan. Hänen iso retronsa Helsingin taidemuseossa vuonna 2004 on selvästikin yksi niistä merkittävistä 2000-luvun näyttelyistä, jotka jäivät ja tulevat jäämään mieleen.
Eilen kun astuin galleriaan, minulta suorastaan purskahti pitelemättömästi ääneen hävettävä kommentti: "Onpa karsea näyttely!" Jonkin aikaa näyttelyssä kierreltyäni tajusin sen, mistä reaktio lähinnä johtui. Kyse ei ollut Wuorila-Stenbergin raadollisen rankasta kuvamaailmasta vaan joistain väreistä. En voinut ymmärtää sinisiä ja vihreitä, jotka pahimmillaan muistuttivat toritaiteen värimaailmaa. Siinä minä ihmettelin ja yritin saada otetta teoksiin, ja aloinkin lopulta ehkä ymmärtää jotain. Tässä auttoi myös Matti Pusan näyttelyn yhteyteen kirjoittama teksti Maria Egyptiläisestä, joka kävi kamppailua lihanhimoja ja muita halujaan vastaan erämaassa. Tätähän se Wuorila-Stenbergin urakin on pitkälti ollut. Taiteellista kilvoittelua itsensä ehjäämiseksi. Nyt hän yrittää löytää siihen apua ortodoksisuudesta. Minulle tuo maailma on melko vieras, mutta kun ajattelen ikonitaiteen perinnettä ja ikoneiden värimaailmaa, alan ehkä vähän paremmin ymmärtää Wuorila-Stenberginkin valintoja. Onhan se nimittäin niin, että ekspressiivisyydelläkin on kontekstinsa – asia jota en ole juurikaan oivaltanut pohdiskella. Nyt täytyy siis miettiä ja vähän tutkailla esimerkiksi liturgisia värejä.
Ja eiköhän kummastukseni jatkunut vielä aidolla taidekeskustelulla. Kun olin siirtynyt Kiasmaan, eräs taiteilijaystäväni soitti ja halusi keskustella Jenni Hiltusen tuoreesta näyttelystä (11.2.–6.3.) Galerie Forsblomissa. Hän vierasti näyttelyä sen takia, että taiteilijan virtuositeetti alistuu teoksissa kuitenkin jollain tavoin pikkuporvarilliselle estetiikalle. Kerroin, etten ollut sitä vielä nähnyt mutta että olin juuri nähnyt Wuorila-Stenbergin ja olin ihmeissäni teosten brutaalista värimaailmasta. No hänhän totesi, että siinä se juju juuri olikin. Hänen mukaansa Wuorila-Stenbergin näyttely oli hieno ja juuri tuo oikea brutaalius oli se tekijä, joka erotti Wuorila-Stenbergin ekspressiivisyyden sellaisesta "pienkapitalistisesta" ilmaisusta, jossa ekspressiivinen jälki näyttää siltä kuin sen ikään kuin oletetaankin näyttävän ollakseen vain sovitulla tavalla ekspressiivistä – siis ikään kuin vain tyylillisenä valintana.
Niinpä tässä piti vielä unen tulemattomuuden uhallakin mietiskellä yöllä Wuorila-Stebergin näyttelyä. Näin tapahtuu todellisuudessa hyvin harvoin.
Taidanpa siis mennä uudestaan taidenäyttelyyn, joka oli kai sittenkin paljon parempi kuin ensituntumalta oletin.
Ja onhan minulla kuolevana ihmisenä – tai siis sen vihdoin tiedostaneena – muitakin tarttumakohtia Wuorila–Stenbergiin, joka varmaan hänkin on tajunnut kehon rapistumisen ja odottavan kuoleman:
Omakuva, öljy, 2009.
Taide voi siis olla hyvinkin kiinnostavaa – ja monella tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti