Anteeksi taas poissaoloni. Nettiyhteyteni on ollut poikki, mutta nyt se toimii. Tai valettahan tuo oli. Olen siipeillyt naapurien langattomissa verkoissa, mutta ne kävivät liian epävarmoiksi, joten jouduin hommaamaan vihdoinkin oman.
Postiluukusta tipahti eilen kuoressa kirja: Art Ii Biennale of Northern Environmental and Sculpture Art – Pohjoisen ympäristö- ja veistotaiteen biennaali (Taidekeskus KulttuuriKauppila 2010). Se toi mieleeni hauskat muistot Iin reissusta10.–11.2010, kun osallistuin puhujana
Iin linja-autoasemalla oli kansainvälinen meininki.
ympäristötaidebiennaaliin, join olutta Jäppisen baarissa ja saunoin mahtavassa merenrantasaunassa kansainvälisen taitelijajoukon kanssa. Tehtäväni oli myös kirjoittaa myöhemmin ilmestyvään julkaisuun lyhykäinen essee periferiaproblematiikasta. Nyt se on siis ilmestynyt:
Voiko periferia olla trendi?
Ajatus keskuksesta ja periferiasta liittyy taloustieteeseen ja ennen kaikkea epätasaiseen taloudelliseen vaihtoon, jossa periferialla on järjestelmässä alisteinen paikka: matalan jalostusasteen tuottajana tai kansainvälisen työnjaon järjestelmästä riippuvaisena tuotantorakenteeltaan yksipuolistettuna tuottajana.
Malli on varsin yksinkertainen ja mielestäni myös edelleenkin tosi, vaikka sen yksinkertaisuutta onkin erilaisin – toisinaan ehkä vain tietyistä syistä retorisin – keinoin yritetty muuntaa. On puhuttu siitä, kuinka malli ei ole kattava: on esimerkiksi olemassa alueita, jotka jäävät järjestelmien ulkopuolelle kokonaan. Sitten on puhuttu optimistisesti periferiaan jäämisen sijaan mahdollisuudesta erikoistua, mihin liittyy myös verkostoituminen.
Useimmiten keskus–periferia-ajattelu sisältää myös ajatuksen evoluutiosta, lineaarisesta kehityssuunnasta, joka mielletään vaihtoehdottomaksi edistyksen suunnaksi. Karkeimmillaan: kaupunkilaisuus edustaa modernia ja kehittynyttä, maalaisuus perinteistä ja alikehittynyttä. Periferia on siis myös ongelma.
Taidemaailmastakin on helppo löytää historiallisesti tarkastellen keskuksia, jotka toki ovat vaihdelleet aikain saatossa. Aikoinaan Pariisi oli kaiken taiteen keskus, mutta nykyään se on sitä vain vähäisissä määrin. Edelle ovat ajaneet ainakin nykytaiteen osalta New York, Lontoo ja Berliini.
Taiteessa on viimeistään 1980-luvulta alkaen harrastettu erilaisia valtarakenteita purkavia kehityskulkuja, väliin pinnalliseksi trendiksi asti. Yksi keskeinen alue onkin ollut keskus–periferia-dikotomian purkaminen, tietty taidemaailman dekolonisointi. Tästä suomalainenkin nykytaide on saanut ainakin hieman nauttia – aivan samoin kuin Neuvostoliiton romahtamisen jälkeinen entisen itäblokin taide, joiden kautta yhteisten eurooppalaisten traumojen purkaminen on ollut varsin terapeuttista. Usein kyse on kuitenkin melko eleenomaisesta poliittisesta korrektiudesta, jossa kiireiset kansainväliset tähtikuraattorit valitsevat sieltä sun täältä sopivia marginaalin edustajia. Tiettyjä taiteen kentän perusrakenteita eivät nämäkään kehityskulut ole murskanneet: esimerkiksi vuoden 2001 ARS-näyttelyssä Helsingissä uuden kattokäsitteen kolmannen tilan – käsite joka tuli kohulla ja meni menojaan – yritettiin kohtauttaa erilaisista kulttuuritaustoista tulevaa visuaalista ilmaisua. Todellisuudessa kaikki näyttelyn ympäri maailmaa tulevat taiteilijat tulivat paikalle keskeisimpien metropolien ja keskeisimpien biennaalien ja triennaalien suodattamina.
Toisinaan näiden yritysten yhteydessä on puhuttu erityisestä marginaalin romanssista. Tämänhän voi kääntää vaikkapa periferian trendikkyydeksi. Vastaus otsikkoni kysymykseen siis on: Kyllä, periferia voi olla trendi.
Mutta kannattaako tällaisen trendikkyyden antaa tyydyttää? Se voi toimia hetken aikaa, mutta trendeillä on taipumus mennä ohi, hiipua. Toki se voi tuottaa pikkuruisten taide-disneylandien kaltaista elämystoimintaa vähän pidemmäksikin aikaa, mutta voiko senkään varaan aidosti rakentaa. Voiko olla niin julmasti, että turismi ja siihen liittyvä kitsch ovat ainoa vaihtoehto periferiaan jäämiselle?
Periferiaa voi toki lähestyä myös myönteisenä voimavarana, mutta silloin on mukana aina pelko eksotismiin ”syyllistymisestä”.
Helsinkiläinen maantieteilijä Marko Leppänen puhuu kehittelemänsä esoteerisen maantieteen koulukunnan yhteydessä periferiaterapiasta, joka perustuu polariteettiperiaatteelle ja sen kunnioittamiselle ja itseisarvoisuudelle. Leppänen näkee periferian – eli piilotajunnan, viettien ja unien alueen – jungilaisittain aarrearkkuna, ei siis freudilaisittain likaviemärinä.
Malli on varsin yksinkertainen ja mielestäni myös edelleenkin tosi, vaikka sen yksinkertaisuutta onkin erilaisin – toisinaan ehkä vain tietyistä syistä retorisin – keinoin yritetty muuntaa. On puhuttu siitä, kuinka malli ei ole kattava: on esimerkiksi olemassa alueita, jotka jäävät järjestelmien ulkopuolelle kokonaan. Sitten on puhuttu optimistisesti periferiaan jäämisen sijaan mahdollisuudesta erikoistua, mihin liittyy myös verkostoituminen.
Useimmiten keskus–periferia-ajattelu sisältää myös ajatuksen evoluutiosta, lineaarisesta kehityssuunnasta, joka mielletään vaihtoehdottomaksi edistyksen suunnaksi. Karkeimmillaan: kaupunkilaisuus edustaa modernia ja kehittynyttä, maalaisuus perinteistä ja alikehittynyttä. Periferia on siis myös ongelma.
Taidemaailmastakin on helppo löytää historiallisesti tarkastellen keskuksia, jotka toki ovat vaihdelleet aikain saatossa. Aikoinaan Pariisi oli kaiken taiteen keskus, mutta nykyään se on sitä vain vähäisissä määrin. Edelle ovat ajaneet ainakin nykytaiteen osalta New York, Lontoo ja Berliini.
Taiteessa on viimeistään 1980-luvulta alkaen harrastettu erilaisia valtarakenteita purkavia kehityskulkuja, väliin pinnalliseksi trendiksi asti. Yksi keskeinen alue onkin ollut keskus–periferia-dikotomian purkaminen, tietty taidemaailman dekolonisointi. Tästä suomalainenkin nykytaide on saanut ainakin hieman nauttia – aivan samoin kuin Neuvostoliiton romahtamisen jälkeinen entisen itäblokin taide, joiden kautta yhteisten eurooppalaisten traumojen purkaminen on ollut varsin terapeuttista. Usein kyse on kuitenkin melko eleenomaisesta poliittisesta korrektiudesta, jossa kiireiset kansainväliset tähtikuraattorit valitsevat sieltä sun täältä sopivia marginaalin edustajia. Tiettyjä taiteen kentän perusrakenteita eivät nämäkään kehityskulut ole murskanneet: esimerkiksi vuoden 2001 ARS-näyttelyssä Helsingissä uuden kattokäsitteen kolmannen tilan – käsite joka tuli kohulla ja meni menojaan – yritettiin kohtauttaa erilaisista kulttuuritaustoista tulevaa visuaalista ilmaisua. Todellisuudessa kaikki näyttelyn ympäri maailmaa tulevat taiteilijat tulivat paikalle keskeisimpien metropolien ja keskeisimpien biennaalien ja triennaalien suodattamina.
Toisinaan näiden yritysten yhteydessä on puhuttu erityisestä marginaalin romanssista. Tämänhän voi kääntää vaikkapa periferian trendikkyydeksi. Vastaus otsikkoni kysymykseen siis on: Kyllä, periferia voi olla trendi.
Mutta kannattaako tällaisen trendikkyyden antaa tyydyttää? Se voi toimia hetken aikaa, mutta trendeillä on taipumus mennä ohi, hiipua. Toki se voi tuottaa pikkuruisten taide-disneylandien kaltaista elämystoimintaa vähän pidemmäksikin aikaa, mutta voiko senkään varaan aidosti rakentaa. Voiko olla niin julmasti, että turismi ja siihen liittyvä kitsch ovat ainoa vaihtoehto periferiaan jäämiselle?
Periferiaa voi toki lähestyä myös myönteisenä voimavarana, mutta silloin on mukana aina pelko eksotismiin ”syyllistymisestä”.
Helsinkiläinen maantieteilijä Marko Leppänen puhuu kehittelemänsä esoteerisen maantieteen koulukunnan yhteydessä periferiaterapiasta, joka perustuu polariteettiperiaatteelle ja sen kunnioittamiselle ja itseisarvoisuudelle. Leppänen näkee periferian – eli piilotajunnan, viettien ja unien alueen – jungilaisittain aarrearkkuna, ei siis freudilaisittain likaviemärinä.
Leppäsen mukaan: ”Periferiaa leimaava toiseus ja salamyhkäisyys oudoksuttaa ja pelottaa keskusta, joka ei tunnista vastapoolinsa itseisarvoa. Periferian luontainen epämääräisyys halutaan keskuksen toimesta kaulita auki, siitä halutaan tehdä, filosofi Jean Baudrillardin sanoin ’rivo’, eli jotain ’näkyvää, liian näkyvää, näkyvääkin näkyvämpää’. Aluetasolla tämä näkyy taipumuksena tehdä alue täysin näkyväksi, hallituksi, läpivalaistuksi. Periferiaterapia puhuu tässä yhteydessä ’rivosta kuriympäristöstä’.”
Toki Leppästä voi syyttää perustelemattomasta romantiikasta, mutta taiteen historia voi ainakin kertoa, että sieltä vähemmän rationaaliselta ja vähemmän säädellyltä alueelta on aina haettu voimaa, kun ilmaisu on alkanut tukehtua itseensä. Ja aina sitä on löytynyt. Viime aikoina esimerkiksi suomalaisesta ITE-taiteesta.
Erikoistuminen ei keskus–periferia-jännitettä koskaan ratkaissut, koska se myös yksipuolistaa tuotantorakenteet ja tuo siten omat riskinsä. Taidemaailmassa ainoa hajauttamisen malli, joka on kiistatta osoittanut toimivuutensa, on keskuksia karttava ja erikoistumaton verkostoituminen eli residenssitoiminta, joka on tuonut taiteeseen aitoa kulttuurivaihtoa pystyyn kuolleen ja valitettavasti Suomessakin viralliseen taidepoliittiseen asemaan nousseen kulttuurivienti-ajattelun sijaan. Residenssitoiminnasta voi myös löytää kasvupohjaa periferiaterapian kaltaiselle ajattelulle. Maailmalla liikkuvat taiteilijat eivät taatusti halua nähdä toisiaan muistuttavia nykytaide-elämyspuistoja tai pelkkää tilaa, johon ripustaa taidettaan, vaan oikean paikan, jossa on myös paikan henki. Sitä taiteilijoiden on varjeltava.
PS. Tästä linkistä vähän lisää esoteerisesta maantieteestä ja periferiaterapiasta.
Toki Leppästä voi syyttää perustelemattomasta romantiikasta, mutta taiteen historia voi ainakin kertoa, että sieltä vähemmän rationaaliselta ja vähemmän säädellyltä alueelta on aina haettu voimaa, kun ilmaisu on alkanut tukehtua itseensä. Ja aina sitä on löytynyt. Viime aikoina esimerkiksi suomalaisesta ITE-taiteesta.
Erikoistuminen ei keskus–periferia-jännitettä koskaan ratkaissut, koska se myös yksipuolistaa tuotantorakenteet ja tuo siten omat riskinsä. Taidemaailmassa ainoa hajauttamisen malli, joka on kiistatta osoittanut toimivuutensa, on keskuksia karttava ja erikoistumaton verkostoituminen eli residenssitoiminta, joka on tuonut taiteeseen aitoa kulttuurivaihtoa pystyyn kuolleen ja valitettavasti Suomessakin viralliseen taidepoliittiseen asemaan nousseen kulttuurivienti-ajattelun sijaan. Residenssitoiminnasta voi myös löytää kasvupohjaa periferiaterapian kaltaiselle ajattelulle. Maailmalla liikkuvat taiteilijat eivät taatusti halua nähdä toisiaan muistuttavia nykytaide-elämyspuistoja tai pelkkää tilaa, johon ripustaa taidettaan, vaan oikean paikan, jossa on myös paikan henki. Sitä taiteilijoiden on varjeltava.
***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti