Seminaarielämää

Toisinaan tuntuu siltä, että erilaisia seminaareja järjestetään vähän turhan heppoisin perustein. Taidemaalariliitto oli järjestänyt Kiasmassa keskiviikkona nelituntisen seminaarin Taiteilijuus ja uustaiteilijuus, jossa nyt ainakin kävi selväksi, että ei tuollaista uustermiä kuin 'uustaiteilijuus' kannata ehkä sittenkään käyttää. Kyllä se sitä samaa vanhaa taiteilijuutta on, vaikka siitä neromyytit karsittaisiinkin. Taide pitkä, esitystalous lyhyt.

Ennen vanhaan tilaisuuksissa vietettiin aikaa piirtoheittimien kanssa räpeltäen, nyt yritetään saada läppäriä toimimaan, kuten tässä seminaarin puheenjohtajan, taidemaalari Mikko Paakkolan (s. 1961), Paula Holmilan ja Jussi Kiven (s. 1959) voimin.

Vaikka kyllä niitä viisaitakin sanoja kuultiin. Kuvataideakatemian rehtorilla Markus Konttisella (s. 1957) on tapana punnita puheensa varsin hiotun viisaaseen muotoon. Jussi Kivi (s. 1959) ja Tellervo Kalleinen (s. 1975) olivat odotetun instituutiokriittisiä, mutta olisivat he voineet vähän skarpata. Kiven ajatus haahuili välillä aika syvällä ranskalaisten viivojen välisessä hetteikössä ja Kalleinen vähän tyylittömästi käytti tilaisuutta hyväkseen ja näytti peräti kolmea teostaan yleisölle – puhui kylläkin jäsennellysti ja hyvin muun muassa yhteisöllisyyden tuomista muutoksista taiteilijuuteen.   

 Tellervo Kalleisen videot olivat aika hienoja, vaikka ehkä eivät yhtä lukuunottamatta niin suoraan teemaan liittynetkään.

Ei-taiteilijoista kriitikko ja toimittaja Paula Holmila oli ehkä vähän liiankin hstoriallinen puhuessaan jopa Erkki Koposesta (1899–1996), ja Taidemaalariliiton pääsihteeri Terhi Aaltonen sekä opetus- ja kulttuuriministeriön taideyksikön päällikkö Paula Tuomikoski olivat kaunosieluisuudessaan – hehkuttaessaan esimerkiksi taiteilijan 'vapaan tilan' puolesta – puolestaan vähän tekopyhän tuntuisia. Varsinkin Tuomikoski, joka hieman perverssisti oli varsinainen syyni seminaarissa liian pitkään roikkumiseen. Jotkut kuulemma käyvät Kalliossa ruoskituttamassa itseään. Minä puolestani saan ihanan masokistisia creepsejä kuunnellesani näitä opetus- ja kulttuuriministeriön munkkilatinisteja, joille tuntuu aina tulevan miltei koiranpentumaiset ilopissat, kun he saavat käyttää sellaisia sanoja kuin 'ansaintalogiikka' ja 'luova talous'. 

Jo jokunen vuosi sitten kirjoitin eräässä radiokolumnissani: "Toinen samanlainen projekti on ollut opetusministeriön turhanpäiväisen kulttuurivientiyksikön perustaminen. Sielläkin opetetaan opetusministeriön virkamiehille lähinnä talouden kieltä, ja osa heistä on siitä vielä naiivin ylpeitä, kuten yksikköä vetävä neuvotteleva virkamies Paula Tuomikoski, jonka muistan eräässä seminaarissa oikein riemuinneen siitä, että pääsee oppimaan uutta kieltä."

Olen ollut jo ainakin Suvi Lindénin ajoista (1999–) lähtien sitä mieltä, että opetusministeriö on ollut kulttuuripoliittisissa kannanotoissaan joko tekopyhä tai sitten suorastaan jopa taiteen petturi.

 Paula Tuomikoski kertomassa taiteilijoille ilosanomaa siitä, kuinka heidän panoksensa näkyy kasvavana osuutena bruttokansantuotteesta. 

Kaikkineen seminaari oli loppujen lopuksi aika hedelmätön. Toki se näyttää vuosikertomuksessa toiminnalta, mutta jos sen tarkoitus on herättää sellaista keskustelua, joka jotenkin eläisi ja tuottaisi joitain uusia asioita (vrt. saksan Wirkungsgeschichte = engl. effective history), niin luulen, että mitään ei varsinaisesti käynnistynyt.