Torstaina kiertelin useammassakin näyttelyssä ennen illan avajaisia ja jatkoja.
Galleria Uusitalossa oli perniöläisen Sampsa Sarparannan (s. 1973) näyttely What's more important than days like today? (7.1.–6.2.). Sarparanta tekee sellaista valokuvarealismia lähentelevää kuvaa, joka ei ole oikein minun lajiani, mutta jotain hyvin sympaattista näyttelyssä oli. Vähän arjen politiikkaa ja vähän rockhenkeä – Sarparantahan on myös tuttu No Shame -yhtyeestä – sopivana sekoituksena:
Asenne oli jotenkin raikas ja huumori – joka kuvataiteessa on aika vaikea laji – onnistunutta. Sitä minä en kuollakseni kuitenkaan ymmärtänyt, että miksi mukana oli puhtaita lintumaalauksia. Oliko siinä rinnastettu ihmisten ja lintujen lajikäyttäytymistä? Vähän turhalta se tuntui.
***
Taidesalongissa oli Vladimir Kopteffin (1932–2007) muistonäyttely (8.2.–16.2.). Kopteff oli uskollinen Dimensio-ryhmän jäsen ja esiintyi säännöllisesti ryhmän näyttelyissä, mutta vähän sivuun hän on suomalaisessa taide-elämässä jäänyt – mitä on varmaan osaltaan paikannut Kopteffin kansainvälinen toiminta, muun muassa Venäjällä, jossa Viipurissa syntyneen taiteilijan juuret ovat.
Minäkin muistan nähneeni Kopteffilta pelkästään yksittäisiä töitä ryhmänäyttelyissä, ja hänen viimeinen yksityisnäyttelynsä olikin niin kauan aikaa sitten kuin 1986 Kluuvin galleriassa.
Oli siis suorastaan juhlavaa nähdä ensimmäistä kertaa tämän konstruktivistin töitä täyttämässä galleriaa:
Vaikka Kopteff edustaakin konstruktivisimin matemaattisluontoista systemaattista suuntausta, on hänen töissään hienoa herkkyyttä ja keveyttä. On myös pakko todeta, että vähän nuhjuisten ja kolhiintunneiden töiden tuottama ajan patina on aika metka. Näin varmaan pitää hyvässä muistonäyttelyssä ollakin. Patina on ikään kuin rehellinen. Näyttelystä jäi oiken hyvä fiilis, ja palaan siihen vielä myöhemmin, kun kirjoitan siitä kritiikin Taiteeseen.
***
Galleri G18:ssa oli kahden vähän amatöörimäisemmän maalarin yhteisnäyttely Förevigade – Jälkipolville (11.–28.1.). Ulla Finnilä ja Mikael Furu (s. ?) olivat laittaneet töitään – Finnilä perhealbumista maalattuja kuvia ja Furu ihmistekoista maisemaa – suloiseen sekamelskaan, jossa ei mielestäni ollut minkäänlaista vuoropuhelua:
Furun maisemat eivät kovin erikoisia olleet, mutta mainosvalokuvaajana toimineen Finnilän valokuvapohjaisissa maalauksissa oli aika hauskaa nostalgiaa:
Tuli jotenkin mieleen, että olisikohan Finnilän kannattanut järjestää vähän terävämmin koostettu ja tiukasti ripustettu ihan oikea yksityisnäyttely.
***
Nimetön, 1989.
Palaan Gebhardiinkin myöhemmin kritiikin muodossa.
***
Galleria Huudon Uudenmaankadun pisteessä oli norjalainen vaihtoyhteisnäyttely Blackout (8.–23.1.).
Löysää mukapoliittista nykytaiteen näköistä nykytaidetta, josta en nyt edes jaksa yrittää keksiä mitään sen kummempaa sanottavaa. Eikä näyttelykään kovin paljoa sanonut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti