Tänään tuli postista Ipi Kärjen (s. 1951) tuore näyttelyluettelo, joka ilmestyy hänen tulevan Lahden näyttelynsä – Galleria Nuovo (6.2.–20.3.) – avajaisissa. En kuitenkaan malta olla mainostamatta sitä jo ennakkoon, sillä niin hieno näyttely on luvassa, että toivoisin esimerkiksi helsinkiläisten taiteenystävien tekevän sinne retken, sillä ei Lahteen nyt niin pitkä matka ole. On tässä omakin lehmä ojassa, sillä kirjoitin luetteloon johdantotekstin käytyäni Kärjen ateljeessa haastattelumatkalla viime joulukuun alussa. Oli tosi hienoa nähdä, miten pitkän uran tehnyt maalarikonkari oli löytänyt taas aivan uuden innon tekemiseen. Tuloksena on tosi hienoja maalauksia. Ja tässä siis luettelon teksti:
Ruusujen seppelmaja
Taiteesta kirjoitetaan koko ajan, nykyään kai enemmän kuin koskaan. Silti varsinkin maalaustaide on historiansa myötä myös erkaantunut sanoista. Maalaukset ovat aikoinaan toimineet kertomuksina ja allegorioina, joita on ollut helppoakin sanallistaa. Tietyt värisävyt esimerkiksi ovat symboloineet tiettyjä, usein liturgiseen elämään liittyviä asioita. Modernin myötä kuvallisuus on kuitenkin ohittanut sanallistamisen. Jo Henri Matisse on todennut: ”Kuva on joko itsenäinen organismi tai ei mitään.”
Taidemaalari Ipi Kärki on maalannut paljon havainnosta, mutta hänen teoksensa eivät tietyllä tavalla esittävinäkään ole koskaan kovinkaan voimakkaasti ankkuroituneet erityiseen paikkaan ja aikaan, vaikka ne syntynsä sellaisessa olisivat kokeneetkin. Ne ovat pikemminkin vain aloittaneet prosessin ja lähestyneet tuota Matissen maksiimia ja erkaantuneet partikulaarisuudesta kohti taiteen autonomista aluetta. ”Valo merkitsee minulle väriä, ja väri herättää kiinnostuksen kokeilla erilaisia väririnnastuksia valon ilmaisemiseksi”, totesi Kärki aikoinaan kuvaillessaan sitä hermeneuttisen kehän kaltaista vuorovaikutusta, jonka pyörteissä hän on tottunut työskentelemään.
Nyt tässäkin on tapahtunut muutoksia, ja Kärjen tuotannossa taitaa olla menossa iso murrosvaihe. Kankaat ovat suurentuneet, jotkut teokset jättävät ”keskeneräisyydessään” itse prosessia enemmän näkyviin ja joidenkin teosten synty on henkilökohtaisemmalla alueella, eletyissä ja koetuissa asioissa, jotka muuntuvat kuviksi impressioiden sijaan jonkin pinnan väreilyä syvempien perusvoimien ja -rakenteiden mieltämisen kautta. Taiteen ja kristinuskon suhteita tutkinut teologi Hans-Eckehard Bahr on todennut: ”Kun taiteilija astuu näille uusille aihelähteille, hänen onnistuu ehkä tehdä itsestään selvinä pidetyt yhteyden uudelleen kyseenalaiseksi, lähestyä ihmistä syvemmältä ja samalla nähdä hänet jälleen kokonaisuutena.” Jotain tällaista uumoilen Kärjelle olevan tapahtumassa, vaikka ei siinä mitään erityisen uskonnollista taidakaan olla.
Äiti, 2010, öljy kankaalle, 190 x 190.
Katsojan ei useinkaan tarvitse olla kovinkaan hyvin selvillä niistä, prosesseista, joiden kautta taideteos syntyy. Toisinaan se saattaa olla jopa haitallista kääntäessään katseen liian osoittelevasti vain tiettyyn suuntaan tai tarjotessaan aivan liian suppean tukintakehikon. Tai tarjotessaan ylipäänsä jonkun tulkintakehikon, sillä en ole lainkaan vakuuttunut siitä, että esimerkiksi sellaiset taideteokset kuin Kärjen maalaukset tarvitsisivat mitään erityistä ja varsinkaan sanallisesti ilmaistavaa tulkintaa. Tämä koskee sekä yleisempää että yksityisempää tasoa. Kun maalauksessa lukee ’äiti’, ei minun tarvitse ryhtyä ottamaan selvää Kärjen äidistä vaan pikemminkin ryhtyä miettimään omaa äitiäni ja ylipäänsä äitiyttä sekä äitien ja lapsien suhdetta ja yhdistää ajatuksiani siihen tunneperäiseen kokemukseen, jonka hetket kyseisen maalauksen intensiteetin kanssa tuottavat. Tai kun maalauksessa on kukka, ei minun tarvitse tietää sen latinalaista nimeä tai maantieteellistä levinneisyyttä vaan antautua sille lumovoimalle, siis ihan konkreettiselle lumovoimalle, joka osassa taidetta on kaikesta modernin rationalisoitumisprosessista huolimatta edelleenkin vallalla. Tällaista on – siis ainakin joiltain osin – esimerkiksi Kärjen maalausten kokeminen, vaikka satunkin tietämään jotain Kärjen metodeista. Tiedän jotain siitä, minkälainen lopputulos on odotettavissa, kun hän maalaa ”märkää märälle”. Jotain siitä, miten hän on kehittänyt tietyn sivellintekniikan tuottamaan maalauspinnalle viimeisten siveltimenvetojen kautta tietyn väreilyn. Mutta nyt tiedän myös ennen kaikkea jotain uutta siitä, miten hän luonnostelee ja mitä muutoksia siinä on tapahtunut.
Ipi Kärki on taiteilija, jolla on pitkä ura takanaan, ja sitä kautta paljon materiaalia säilöttynä pitkäaikaiseen muistiin, mutta hän on myös taiteilija, joka uskaltaa muuttua ja olla utelias. Jos ajatellaan, että neuroplastisuus on fakta ja että ihmisellä on lyhytkestoinen työmuisti ja pitkäaikainen säilömuisti, jotka ovat koko ajan vuorovaikutuksessa keskenään mutta myös erilaisten älyteknologioiden kanssa – kuten vaikkapa kirjat tai tietokone – niin on aivan selvää, että erilaiset muistitekniikat ovat merkittävässä asemassa ihmisen luovassa prosessissa. Monet ihmiset ovat paraikaa ulkoistamassa muistiaan tietokoneen kautta internetin maailmaan. Ipi Kärki on tehnyt jotain ihan vastakkaista. Hän on ottanut käyttöön hyvin perinteisen mutta nyttemmin jo aika harvinaiseksi käyneen älyteknologisen laitteen eli muistikirjan, johon voi kirjoittaa muistiin vaikkapa runonpätkän, lauseen, ajatuksenpoikasen, siis myös tulevan maalauksen mahdollisen nimen tai sen ajatteluprosessin alun, joka saattaa kasvaa maalauksen teemaksi sinä herkässä muistin ja tietoisuuden välisessä prosessissa, jota tietokoneteknologiasta kirjoittanut Nicholas Carr on kuvannut: ”Satunnaisuus antaa oikealle muistille sen luonteen ja rikkauden, sen salaperäisyydestä ja hauraudesta puhumattakaan. Se on aikaan sidottu ja se muuttuu, kun keho muuttuu.”
Satunnaisuuttakin voi viljellä. Se on itse asiassa juuri sellainen asia, johon taiteilijalla on oikeus, josta voisi kehittää vaikka velvollisuuden. Tämä liittyy taiteilijan vapauteen, joka ei kuitenkaan ole aina itsestään selvä asia. Kärkikin toteaa, että vasta nyt, iän ja kokemuksen myötä, ”ei tarvitse enää niin välittää muiden mielipiteistä ja odotuksista”.
Mutta antaakseen satunnaisuudelle ja vapaudelle elintilaa, tarvitsee kuitenkin muistaa asioita, joita voi liittää toisiinsa.
Renessanssifilosofi Erasmus Rotterdamilainen kehotti ihmisiä kirjoittamaan tärkeitä asioita muistiin. Erasmuksen mukaan muistiinpanot ovat ”eräänlaisia kukkia”, jotka kirjan sivuilta poimimisen jälkeen säilyivät muistin sivuilla.
Ja jos maalarin ei tarvitse muistaa, missä kohtaa ja koska puun oksa heitti tietynlaisen varjon, josta alkoi syntyä maalaus, ei hänen vastaavasti tarvitse edes muistaa – eikä varsinkaan kertoa muille – sitä, kuka ja missä kirjassa totesi, että ”pimeään aikaan silmä alkaa nähdä”.
Maalarin ei välttämättä tarvitse kertoa meille tarinoita. Maalari voi esimerkiksi yrittää ylläpitää kykyämme uppoutua meditatiiviseen ajatteluun, jota taidettakin tutkinut filosofi Martin Heidegger piti inhimillisyytemme perustana.
Tutkimuksissa on osoitettu, että säilömuistiin tallentamisessa auttaa myös usein voimakas tunnereaktio. Sellaisen voi epäilemättä tuottaa myös intensiivinen ja voimakas maalaus – juuri sellainen maalaus kuin Ipi Kärjen tuoreet työt ovat.
Tätä ajatellessani jostain varsin satunnaisesti kumpuaa John Keatsin runonpätkä:
Ja kesken suuren hiljaisuuden
Ruusuista otan turvallisen
Ajatustyölle seppelmajan
Ja nyt luulen, että joku hauraan salaperäinen tarkoitus tälläkin satunnaisuudella on. Kuin osaisin jo paremmin kuvitella jotain Ipi Kärjen vielä maalaamatonta maalausta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti