Sunnuntaina 9.1. palasin kolmen viikon Tallinnan reissulta, ja kotimainen taidearki alkoi heti maanantaina Pekka Pitkäsen (s. 1950) hienolla näyttelyllä Galleria Ortonissa. Niin että yhtä juhlaa se on tämä arkikin. Avajaisissa oli jälleen tupa täynnä. Pidin siellä pienen puheen ja unohdin jopa käyttää sen ainoan valitsemani korkeafilosofisen sitaatin, jonka sitten unohdin myös sisällyttää kirjoittamaani Pitkäsen taiteilijaesittelyyn Ortonin verkkosivuille:
Etualalla Pitkänen ja taustalla tyytyväistä yleisöä.
Lempeä shamaani
Kuvanveistäjä Pekka Pitkänen (s. 1950) on tunnettu arkaaisesta muotokielestä. Hänen veistostensa maailma liitetään usein ikiaikaisiin myytteihin, ja ne ovatkin toisinaan kuin outoja ja osin tunnistamattomia arkeologisia kulttiesineitä, joiden iästä kertoo huikea patina.
Patina kertoo kuitenkin omaa tarinaansa kuvanveistosta ja sen käsityöläisistä perinteistä, joille Pitkänen on uskollinen. Hän mestarillinen valaja ja innovatiivinen patinoija, joka myös kaikkien klassisten keinojen lisäksi kokeilee erilaisia pohjamateriaaleja ja monenlaisia tapoja muun muassa ruostuttaa niitä.
Pitkäsen veistokset ovat tietyssä yksinkertaisuudessaan – usein nimiä myöten; muistan esimerkiksi sellaisia kuin Aura, Kilpi, Sinetti, Maski – myös äärimmäisen monitulkintaisia, koska niihin kiteytyy niin paljon kulttuurisesti keskeistä ja olennaista. Tässä mielessä Pitkänen on kuin herooisen menneisyyden Sammon takoja. Eri teorioista huolimatta ei meistä kukaan tiedä, mikä tuo Sampo oli, mutta sen me tiedämme, että jotain mahtavaa siinä kiteytyi. Hieman tällaista on Pitkäsen veistotaidekin. Katsojan ei tarvitse osata lukea merkityksiä kovin täsmällisesti. Veistos on meditatiivinen objekti, todellisuudessa siis ihan oikeasti kulttiesine, jonka avulla katsoja kykenee siirtämään ajatustensa sisällöt hetkeksi jonnekin selittämättömän etäälle juuri tästä ajasta ja paikasta.
Pitkäsen teoksissaan käyttämä sarjallisuus ja toisto on myös omiaan siirtämään ajatukset edistysuskoisen modernin lineaarisuudesta ylihistoriallisen maailman syklisyyteen. Alituiseen toistuvan vuodentulon ja ikuisen paluun sykleihin. Perusasiat syntyvät koko ajan uudestaan mutta aina kuitenkin vähän erilaisina.
Mutta samalla kannattaa huomioida se, miten Pitkäsellekin kaikki tämä juhlavuus on myös rikottavissa. Materiaali- ja aihevalinnoissa pilkahtaa säännöllisesti myös lempeän humoristinen ja arkinen ote. Taidehistorioitsija Liisa Lindgren onkin osuvasti nimittänyt Pitkästä ”lempeästi hymyileväksi shamaaniksi”.
***
Hyvin puhuttu, sitaateitta tai ilman. Ja kirjoitettu toki myös.
VastaaPoista