Torstaina 30.12. joulukuuta Taiteen päätoimittaja Pessi Rautio piipahti päiväseltään Tallinnassa tutustumassa taidetarjontaan. Lähdimme yhdessä aamulla Kumuun, jonka tuoreista näyttelyistä olin pari jo nähnytkin aiemmin marraskuussa, mutta esimerkiksi kansainvälinen videonäyttely Kõik saab korda (29.10.2010–2.1.2011) jäi tuolloin silkan läpijuoksun varaan. Läpi me nytkin meinasimme sen juosta, koska alakerrassa odotti kaksi näyttelyä, joihin oli tarkoitus varta vasten paneutua. Vaan olipa näyttely sen verran lumovoimainen, että se tulikin katsottua vähän paremmin. Esimerkiksi Eija-Liisa Ahtilan (s. 1959) 14-minuuttnen Talo (2002) tuli katsottua kokonaan:
Olen ehkä vähän jälkijunassa Ahtilan suhteen, sillä olen vasta aivan viime aikoina alkanut tajuta sen, miten hienosti ja harkituilla lähestymistavoilla hän ihmisen sielunliikkeitä installaatioissaan kuvaa. Hänen visuaaliseen kerrontaan tuomansa uudet näkökulmat taitavat oikeasti olla aika innovatiivisia.
Välillä taidetta voi katsoa vähän arkisesti pilaillenkin. Kyllä se sen kestää. Rautio tajusi yhtäkkiä, että suomalainen jäämurtaja on ollut mukana monessa taideteoksessa, kuten hollantilaisen Guido van der Werven (s. 1977) hauskassa videossa:
Niinpä hän jättikin vapaasti käytettäväksi idean teemanäyttelystä Suomalainen jäänmurtaja kansainvälisessä taiteessa.
***
Ja sitten hyppäsimme ihan toisenlaiseen maailmaan ja aikakauteen. Victoria and Albert Museumista Lontoosta oli saatu lainaksi tavattoman kiinnostava John Constable (1776–1837) -näyttely (24.9.2010–23.1.2011), joka keskittyi tämän romantikkomaalarin maisemaluonnoksiin. Totesimme kuin yhteen ääneen sen, miten kiinnostava oli valmiiden ja ehkä vähän sliipattuidenkin töiden sijaan nähdä osia siitä prosessista, jolla pigmentti ja sidosaine muuttuvat ihmeellisen tenhovoimaiseksi ja tunnepitoiseksi maisemaksi:
Branch Hill Pond, 1819.
Itse asiassa en ole näin voimakkaasti vaikuttanutta – näin täytyy sanoa, vaikka se voima oli tavallaan jotain pientä ja arkista – näyttelyä vähään aikaan nähnyt.
Sitten katsoimme alakerran suuressa salissa suuren ulkovirolaisen näyttelyn, josta olen jo marraskuussa kertionutkin.
***
Kumusta lähdimme Tallinna Kunstihoonelle, jonka Cobra-näyttelystä olen samoin jo kertonut aiemmin. Kunstihoone pitää yllä myös nurkan takana olevaa Linnagaleriita Harju-kadulla. Siellä oli unkarilaista urbaania aikalaisarkeologiaa ja postsovjeettisen arjen dokumnetointia yhdistävä näyttely Ungari utoopia (17.12.2010–16.1.2011), jota kohtaan tunsin omien valokuvausharrastusteni johdosta voimakasta sukulaisuutta:
Miklós Erhardt (s. 1966), Havanna, 2006. [Havanna on siis lähiö Budapestissa.]
Maailma on kummallinen paikka. Yhtäaikaa tosi ja selaisena kauhean epätoden, suorastaan absurdin tuntuinen. No, johan oli filosofiaa. Mutta näyttely oli hyvä.
***
Sitten saatoin Raution takaisin kohti satamaa. Kävimme viellä Eesti Arhitektuurimuuseumissa katsomassa kummallista maalausteemanäyttelyä 2011! Konverteeri! (29.12.2010–20.2.2010), jonka piti jotenkin käsitellä siirtymistä euroon tai jotain sellaista. Varsinainen teema! Jotkut työt vähän käsittelivät rahaa ja jotkut eivät lainkaan. Kummallinen epätasainen läjä maalauksia, joista minä en ainakaan löytänyt oikein mitään punaista lankaa. Mutta olihan sitä toisaalta katsottu taidetta – ja aika hyvääkin – jo ihan tarpeeksi yhdelle päivälle. Tosin sielläkin iski sukulaisuussieluisuus aika hauskasti. Olen jo vuosia kuvannut sekä Helsingin että Tallinnan kaivonkansia, ja samaa on näköjään tehnyt näyttelyn nestoritar Mari Roosvalt (s. 1945):
En minä toisaalta nyt ihan varma ole, että kestääkö moinen valokuvien päällemaalaaminen ikään kuin maalaustaiteellisesti kovinkaan hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti