Tiistaina kävin Suomen Pankissa pressitilaisuudessa, jossa kerrottiin neljän päivän (13.–17.1.) avoimista ovista, jolloin pankin taidekokoelmat ovat ensimmäistä kertaa näytillä suurelle yleisölle. Kirjoitin sitä lyhyen jutun tämän päivän Kauppalehteen. Tästä tuli taas oikein hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun tilaa on tarjolla aina liian vähän. En halunnut hymistellä suotta enkä siis mitenkään vaieta siitä, että eivät pankin kokoelmat nyt niin huikean ihmeelliset olleet. Mutta paljon muun sanomiseen ei sitten tilaa enää ollutkaan. Olin päättänyt vähän hehkuttaa pankin tapaa tuoda kokoelmia esille. Pankin ilmeisen innostunut taidekerho on nimittäin talkootyönä opiskellut taidehistoriaa ja kouluttanut siten itseään talon kokoelmien oppaiksi. Innostus oli ihan käsinkosketeltava, aina Erkki Liikasta myöten, ja kerholaisia kuulemma on useita kymmeniä. Tämän asian tarkempaan kehumiseen ei sitten kuitenkaan tarjolla ollut tila riittänyt. Tässä siis tuo vähän tyly juttu:
Suomen Pankki juhlii pikanäyttelyllä
Akseli Gallen-Kallelan (1865–1931) ensimmäinen, Pariisissa maalattu Aino-triptyykki.
Suomen Pankki juhlistaa 200-vuotisjuhliaan esittelemällä piilossa olleita taidekokoelmiaan ensimmäistä kertaa suurelle yleisölle.
Vuonna 1811 perustettu Suomen Pankki on taidemaailmassa tullut tunnetuksi lähinnä kahdella isokokoisella teoksella, jotka kiinnittyvät suoraan pankkirakennuksen arkkitehtuuriin. Toinen on Juho Rissasen kolmiosainen lasimaalaus (1933) Suomen vaurauden lähteistä ja toinen Lennart Segerstrålen Suomen sotaisia kohtalonhetkiä kuvaava Finlandia-freskot (1943). Molemmat sijaitsevat lähekkäin pankin pääportaikossa – käymättä kuitenkaan mitään järin hienoa vuoropuhelua. Niitä yhdistää myös se, että molemmat on aina todettu varsin yksimielisesti esteettisesti melko vaatimattomiksi teoksiksi.
Mutta on pankilla yksi varsinainen merkkiteoskin kokoelmissaan: Akseli Gallen-Kallelan Aino-triptyykin ensimmäinen versio. Se kansan tuntema versiohan roikkuu Ateneumin taidemuseon seinällä.
Epätasainen kokoelma
Muutaman tunnetun teoksen lisäksi Suomen Pankilla on itse asiassa melko iso taidekokoelma. Teoksia on kaikkineen noin 1 200, ja näitä ei tavallinen yleisö ole koskaan päässyt näkemään. Nyt pankki juhlistaa 200-vuotispäiviään esittelemällä kokoelmia omassa rakennuksessaan neljän päivän avoimien ovien tapahtumana.
Katsojalle ei ole luvassa mitään järisyttävää taide-elämystä, mutta monta kiinnostavaa teosta on kuitenkin näytillä. Ja onpa siellä yksi ainakin toistaiseksi taidehistoriallispoliittinen mysteeri: miksi ihmeessä ja kenen tilauksesta Essi Renvall on muovannut niin varhain kuin 1944 Urho Kekkosesta pronssisen pystin? Kekkonenhan oli tuolloin ”vain” 44-vuotias valtiovarainministeriön virastovaltuutettu.
Essi Renvallin (1911–1979) näkemys Kekkosesta.
Kaikkineen kokoelma on silti aika vaatimaton ja vailla sen kummempia into- tai kunnianhimoja kerätty. Se on täynnä tekijöilleen tyypillisiä, tavallisia ja siten turvallisia teoksia, jotka toki esittävät ansiokkaasti arvotaidetta.
On myös outoa, että kaiken satsauksen jälkeen – muun muassa henkilökunnan taidekerhon vapaaehtoiset ovat opiskelleet itsensä osaaviksi oppaiksi – näyttely on avoinna yleisölle vaivaiset neljä päivää. Onneksi pankin verkkosivuille jää pysyvästi näyttelyn virtuaalinen versio.
Ja olihan se hauska nähdä omia kavereita. Edessä 1980-luvun Ukri Merikanto (1950–2010) ja taustalla 1970-luvun Matti Kujasalo (s. 1946).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti