Näyttelykuvia 281 & 282 & Julkaistua 115: Silomäelle historia on yksityinen ja yleinen

Perjantaiaamuna oli taas niin kiire, että oikein pahaa teki. Aamulla kävin Kirjastojen, arkistojen ja museoiden KAM-juridiikkaryhmän seminaarissa, joka käsitteli julkisuutta ja tietosuojaa. Minulta oli tilattu käyttäjän puheenvuoro – käytän siis aika paljon Kuvataiteen keskusarkistoa. Pidin lyhyen puheenvuoroni ja jouduin ryntäämään saman tien pois, koska piti ehtiä vielä yhteen näyttelyyn ennen yhtä pressiä – maanantain Kauppalehti odotti. Otti oikeasti aika paljon pannuun, koska seminaari oli kiinnostava, ja minua hävetti vielä sekin, että kävin vain ikään kuin pikaisesti heittämässä puheenvuoron ja ryntäsin sitten karkuun.

***

 

Siirryin vauhdilla Korjaamon Galleriaan, jossa oli Jari Silomäen (s. 1975) aika vaikuttava näyttely (14.1.–6.2.), josta alla lisää.

Ja jos aamulla vähän hävetti, niin nyt hävetti taas lisää. Korjaamohan ei auennut klo 10 niin kuin oli optimistisesti toivonut – koska unohdin tarkistaa asian etukäteen – vaan klo 11. Se oli siis kiinni:

Niinpä piti pyytää, että henkilökunta avaisi oven laittaisi valot päälle ja videon pyörimään. Näin toki tapahtuikin, mutta voin vakuuttaa, ettei erityiskohtelun pyytäminen ole mitään erityisen hienoa. Ainakaan minä en saa sellaisesta mitään kicksejä.

***

Ja sitten jo piti rynnätä Helsingin Taidehalliin, jossa oli alkamasa Pekka Kauhasen (s. 1954) ison näyttelyn (29.1.–13.3.) pressitilaisuus.

Näyttely oli hieno, taidolla viritetty ja itse taiteilija vapautunut ja ilmeisen tyytyväinen esitellessään kuraattorin ominaisuudessa – näin hän itse totesi – onnistunutta lopputulosta:

 Tulipa käytyä ensimmäistä kertaa elämässä Taidehallin naisten vessassakin:

Mutta palaan tähän näyttelyyn vielä myöhemmin Kauppalehden jutun muodossa.

***

Varsinainen kiire oli vasta edessä. Kotiin päästyäni huomasin, että minulla oli 36 minuuttia aikaa kirjoittaa juttu Silomäen näyttelystä, jotta se ehtisi sovitusti maanantain lehteen. Sen mukaan toimin ja tässä juttu, joka myöhästyi tasan kolme minuuttia, mutta kolahti vähän aikaa sitten postilaatikosta:

Silomäelle historia on yksityinen ja yleinen

Moni taiteilija joutuu kohtaamaan tuotannossaan ongelman, joka liittyy yksityisen kokemuksen ja yleisen tason väliseen suhteeseen. Miten puhutella hyvinkin henkilökohtaisella otteella laajoja yleisöjä? 

Vuosikymmenen alussa Fotofinlandia-palkinnon finaaliin päässyt valokuvataiteilija Jari Silomäki (s. 1975) on kehitellyt kuluneen kymmenen vuoden aikana usein ihmiskunnan historian traagisiin puoliin kytkeytyviä mutta samalla yksilön tuntemuksia luotaavia teoksiaan varsin johdonmukaisesti ja myös selkeästi itsekin luovana taiteilijana kehittyen. Hän ei ole pelkästään ryhtynyt tuotteistamaan sitä emotionaalisesti voimakasta kerronnan tapaa, jonka yleisökin on tuntunut ottaneen suosiolla vastaan, vaan on kehitellyt ja muunnellut koko ajan metodejaan ja on myöskin uskaltautunut suorittamaan ennakkoluulottomasti erilaisia kokeiluja.

Tuoreimmassa näyttelyssään Silomäki yhdistää valokuvaa, tekstejä ja liikkuvaa kuvaa. Vain muutamasta osiosta kostuva näyttely on ilmeeltään vahva ja sisällöltään sellainen, että kukaan katsoja ei oikein voi jäädä sivulliseksi.

Seinään kirjoitetut tekstiotteen on kerätty tuntemattomien ihmisten kirjeistä, joissa kerrotaan varsin arkisia ja tavallisia tapahtumia, mutta sellaisina päivinä jolloin maailma tavalla tai toisella järkkyi. Mitä tapahtui ns. tavalliselle ihmiselle juuri sinä päivä, kun alkoi Normandian maihinnousu tai kun John. F. Kennedy murhattiin. Konkreettinen esimerkki: ”Apollo 11 laskeutui kuuhun. Eila kirjoitti: ’Tapanilla heiluu nyt ensimmäinen hammas alhaalla. Ei tykkää siitä yhtään, melkein itki, kun huomasin sen.’” 

Valokuvia on vain kolme: muotokuvat kolmen sukupolven edustajasta, joista itse ihminen on poistettu ja joihin on jätetty vain historiallinen viitekehys.

Videossa esiintyy miltei vuosisadan elänyt vanhus, jonka paljaaseen selkään heijastetaan kuluneen ajan ikoneja ja suuria tapahtumia.

Hieno kokonaisuus on yhtä aikaa vahva ja rehellisen naiivi, yhtä aikaa intiimi ja maailmoja syleilevä.