Julkaistua 28: Olisikohan minulla kuusi ystävää?

Tänään tuli YLE1:n Kultakuumeessa ulos eilen hätäpäissäni kirjoittama kolumni. Minulla oli mielessä joku toinenkin aihe, mutta olin jo ehtinyt unohtaa sen. Mutta kyllä tämä Facebook on sekin tärkeä ja 

ongelmallinen aihe. Minulla on sen suhteen ajatustyö vielä pahasti kesken, mutta en oikeastaan tiedä edes sitä, että onko tässä bloggaamisessakaan mitään järkeä. Siis niin kuin aatteellisesti ajatellen. Mihin tekstini lopulta häviävät ja kuka ne omistaa? Tuleeko minusta lopulta vain tahdoton osa noosfääriä? Jotenkin suoraan sanoen ahdistaa. 

Olisikohan minulla kuusi ystävää?

Olen kamppaillut itseni kanssa viimeisinä kuukausina aika ankarasti. Kyse on siitä, liitynkö Facebookiin vaiko en. Kerran jo tein ratkaisun ja kirjauduin sisään. Mutta sitten kun minulle alkoi tulla yhteydenottoja oudoilta ihmisiltä, jotka halusivat olla ”ystäviäni”, pelästyin ja pyysin poikaani hoitamaan minut sieltä pois. Minua esimerkiksi pelotti se, että miten ihmiset suhtautuvat siihen, kun torjun heidän kontaktinottonsa. Kaikki tämä ehti tapahtua samana päivänä kuin liittymisenikin. Onneksi poistuminen sentään vielä onnistui.

Sitten minulle vakuuteltiin eri tahoilta, että tipahtaisin auttamattomasti pois tärkeistä sosiaalisista suhdeverkoista, jos en lähtisi mukaan. Kyse oli jo ammatillisuudestakin: en voisi esimerkiksi olla enää kovin hyvä taidekriitikko, jos en osallistuisi Facebookissa käytäviin alan keskusteluihin. Niinpä päätin sittenkin liittyä. Olin jo naputellut koneelle kaikki tiedot ja viimeinen ratkaiseva napautus vain puuttui, kun pysähdyin vielä miettimään asiaa. Hengitin muutaman kerran syvään ja deletoin koko jutun.

Nyt olen lukenut virtuaalitodellisuuden pioneerin Jaron Lanierin kirjan Et ole koje (Terra Cognita 2010) ja se sai minut lopulta päätymään siihen, että en todellakaan tarvitse Facebookia. Tai siis oikeammin, että en todellakaan halua Facebookia.

En halua suotta altistaa mieltäni sellaiselle maailmalle, jossa joku ennakkoon lukkoon lyöty ja lopulta ehkä peruuttamaton systeemi alkaa hiljalleen muuttaa tapaani ajatella ja myös tapaani ilmaista ajatteluani. Toisinaan haluan ajatella itsekseni ja rauhassa, vaikka toisinaan haluankin toimia impulsiivisen nopeasti. Haluan ilmaista itseäni joskus selkeästi rakennetuilla väitelauseilla ja joskus runollisilla ja vähän kryptisilläkin viittauksilla. Joskus haluan puhua paljon, joskus hyvin vähän.

En halua rakentaa itsestäni profiilia. En halua vastata yksinkertaisiin monivalintakysymyksiin, jotta ihmiset tuntisivat minut paremmin. Tai siis voisivat luokitella minut paremmin. En halua 760 ystävää. Minulle riittää kuusi. Siinäkin on aivan tarpeeksi sosiaalista mediaa, kun yritän selvitä suhteistani heidän kanssaan ja väliin miettiä sitä, ovatko he ystäviäni ja mitä ’ystävyys’ oikeastaan tarkoittaa.

Kansatieteilijä Sakari Pälsi totesi aikoinaan kirjassa Kulttuurikuvia kivikaudelta (Otava 1916), että ”tekniikan todellinen kulttuurikelpoisuus näkyy paraiten siinä, millä tavalla se pystyy täyttämään tärkeimpiä elämän tarpeita”.

Abraham Maslow’n tunnetussa tarvehierarkiassa (1943) näitä elämän tärkeimpiä tarpeita on mietitty hierarkkisesti. Maslow’n mukaan fysiologisia tarpeita ja turvallisuuden tarpeita seuraa kolmantena yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet. Rakkauden ylläpitämiseen tai vahvistamiseen ei Facebookia kukaan kai vakavissaan suosittele, mutta ihmisten yhteenkuuluvuuden tarpeeseen se varmaan yrittää vastata.

Mutta onko kyse aidosta yhteenkuuluvuudesta? Nykyisiä tietokonesukupolvia on syytetty loputtomasta narsismista, mutta Lanier viittaa pikemminkin pirstaloituneen maailman tuottamaan turvattomuuden tunteeseen. Ihmiset eivät uskalla olla yksin. He eivät uskalla nukahtaa. He pelkäävät, että ollessaan poissa reaaliaikaisesta yhteydestä heidät unohdetaan tai hylätään.

Ja hehän ovat tavallaan oikeassa. Ohjelmat pakottavat ajattelemaan näin. Virtuaalinen ystävä on olemassa vain kun roikut itse mahdollisimman sinnikkäästi siinä samassa virtuaalisessa todellisuudessa.

Tällaista maailmaa en halua. Haluan nukkua yöni rauhassa tietäen, että ystäväni on olemassa vaikka kuukaudenkin kuluttua. Sellaisenkin kuukauden kuluttua, jonka olen halunnut viettää itsekseni ja vähän vähemmän sosiaalisesti. Sitten voin soittaa tai lähettää sähköpostia. Ja vain hänelle. Ja silloin hän tietää, että nyt ollaan jo Maslow’n hierarkiassa neljännellä tasolla: arvonannon tarpeissa. Ja sitten voimme keskustella ihan kahdestaan ja yhdessä kohota sille viimeiselle tasolle: itsensä ilmaisemisen tarpeisiin. Ja jos sitä haluaa ilmaista itseään laajemminkin, sillekin löytyy kanavansa.