Julkaistua 25: Opettiko Afrikka mitään?

Tänään ilmestyi Ilkassa vihdoinkin EMMAn Afrikka-näyttelystä Afrikan voima (24.2.–6.6.) kirjoittamani arvio. Luulin jo, että se jää julkaisematta, ja päätin mielessäni jo lopettaa koko hemmetin avustajasuhteen. Olin nimittäin kirjoittanut jutun jo 9.3. – kaksi kuukautta sitten. On joskus vaikea totutella tähän freelancerin arkeen, siis siihen että pienen palkan työstään voi saada jopa kahden ja puolen kuukauden kuluttua työrupeamasta.   

Opettiko Afrikka mitään? 

EMMA:n suuri Afrikka-näyttely ei ole oikein – tai ei itse asiassa lainkaan – sitä mitä lupaa, mutta seinillä on silti mielin määrin kiinnostavaa katsottavaa. 

EMMA:ssa on jo pitkään melkoisella tohinalla rakennettu suurta näyttelyä, jonka tarkoitus on kertoa afrikkalaisen kulttuurin – tai siis pikemminkin afrikkalaisten kulttuurien – vaikutuksesta eurooppalaiseen taiteeseen ja myös suomalaiseen nykytaiteeseen. Sitten kaikki meni vähän pieleen, ja turhan hienotunteisesti ei ole juurikaan julkisesti puhuttu siitä, että näyttelyn taustoittamiseksi tarkoitettu kuvanveistäjämestarin Harry Kivijärven Afrikka-kokoelma ei ollutkaan aivan sitä, mitä sen oli oletettu olevan, ja nyt siitä ei sitten näyttelyssä ole ainuttakaan näytettä.

Jököttävät esineet

Näyttelyn lopullinen koostumus on nelijakoinen. Afrikkalaista materiaalia on nyt lainattu museoista, paljon muun muassa Tukholman Dansmuseetista. Viitisenkymmentä esinettä saavat roolikseen juuri sen, mikä tällaisilla esineillä on varhaisten modernistimaalareiden ateljeiden nurkissa ollut: siellä ne jököttävät omaa hurjuudesta ja elämästä vain vähäisen muistuttavaa nykykuollutta olemassaoloaan. On aivan yksi lysti, ovatko ne kotoisin Luba-kansalta tai Songye-kansalta – sitä ei normaalikävijä enää seuraavana päivänä muista.

1800-luvun kamerunilaisia tanssinaamioita Tukholman Etnografiska museetista.

No, näinhän niiden pitää tavallaan ollakin, sillä niitä ateljeissaan pitäneet kubistit ja niistä eritasoista innoitusta hakeneet ja saaneet ovat keskeinen osa näyttelyä. Eivätkä hekään niistä paljoa ymmärtäneet.

Tšekkien afrikkalaiset juuret?

Kubismia ja venäläistä kubofuturismia tulee esiin ehkä vähän liikaakin. Tulee mieleen vanha amerikkalainen sanonta: ”Lakkaa poraamasta, lähde löytyi jo.” Olisi se muotokielten sukulaisuus nimittäin vähemmälläkin tullut todistettua. Tässä näyttelyssä syntyy lisäksi hassu vinoutuma. Katsojille saattaa jäädä sellainen virhekuvitelma, että tšekkiläinen kubismi olisi jotenkin erityisen Afrikka-vetoista, koska nyt sitä EMMA:n saleissa piisaa. Kyse taitaa kuitenkin olla siitä, että luetteloonkin lyhyen tekstin kirjoittanut tšekkiläistaustainen Petr Rehor on aktiivinen espoolaistaiteilija ja on luonut hyvät suhteet tšekkiläisiin museoihin.

 Tässä kohden lakkasin kuitenkin olemasta kiinnostunut itse näyttelykonseptista ja aloin katsella vain yksittäisiä taideteoksia – Afrikasta piittaamatta. Ja toimihan sekin. Ei näitä teoksia Suomessa niin usein tulla näkemään.

Hyvät suhteet on luonut EMMA itse Valtion Venäläiseen museoon Pietariin. Ja yhtä hassu on taas lopputuloskin. Ei juuri näillä venäläisillä klassikoilla nyt niin järin suurta Afrikka-kytkentää ole, osa on tässä kontekstissa suorastaan koomista: esimerkiksi Olga Rozanovan Kortteja, Neljä ässää, samanaikainen esitys (1910-luku) on ihan väärässä paikassa. Mutta, kuten sanoin, hällä väliä. Oli suorastaan ihanaa nähdä se. Samoin kuin Fernand Léger’n Tukholmasta lainatut luonnokset, joiden sarja on todella hieno.

Fernand Léger'n pukusuunnitelma vuodelta 1923 Tukholman Dansmuseetista.

Suomalaisten klassikoiden osalta homma on kuitenkin mennyt täysin pieleen. Hugo Backmansson (1860–1953) ja Birger Carlstedt (1907–1975) eivät oikeastaan edes kuulu tähän näyttelyyn. Heidän pohjoisafrikkalaiset kokemuksensa liittyvät pikemminkin orientalistiseen perinteeseen, joka on ihan toinen tarina. Sitä paitsi Carlstedtin imelät pohjoisafrikkalaiset fantasiat ovat taatusti hänen tuotantonsa heikoin lenkki. Akseli Gallen-Kallela (1864–1931) vietti tunnetusti aikaa Keniassa, mutta olisi liioittelua pitää Afrikassa syntyneitä töitä kovin merkittävänä osana hänen tuotantoaan. Näinhän tietenkin tullaan tekemän, kun taidehistorialta alkavat vanhat aiheet olla vähissä.

Missä kriittinen asenne?

Kotimaista nykytaidetta on esillä melko laajasti. Monet teokset ovat syntyneet Beninissä, suomalaisessa residenssissä Villa Karossa, mutta jotkut taiteilijat ovat matkustaneet muuallekin ja vähän omille teilleenkin. 

 Teemu Mäen Voodoo Women vuodelta 2009. 

Kovin suurta merkitystä ei tämän otoksen perusteella Afrikalla kuitenkaan Suomen nykytaiteeseen ole ollut, mutta kiinnostavia juonteita on toki tarjolla. Hyvää taidetta on mukana paljon, mutta eivät ne nivoudu miksikään yhteiseksi kokonaisuudeksi, joka kertoisi katsojalle kiinnostavan tarinan vieraiden kulttuurien muuttumisesta osaksi omaa. Tässä suhteessa esimerkiksi rytmimusiikki on paljon kiinnostavampi asia.
Lisäksi näyttelystä tuntuu puuttuvan – sekä järjestäjiltä että taiteilijoilta – kokonaan se postkoloniaalisen maailman tietoisuus ja kritiikki, johon esimerkiksi minä totuin jo 1980-luvun antropologian opinnoissani, jolloin muun muassa luettiin algerialaisen Franz Fanonin kirjaa Sorron yöstä (suom. 1970). Mitähän sillekin ajattelulle sitten on käynyt? Ei Afrikka Siperian tavoin meille niin hirvittävästi ole siis opettanut.

PS. 9.5. Hieman muuten yllätyin siitä, että kollegani Ullamaria Pallasmaa näki Taiteessa (2/10) ilmestyneessä jutussaan näyttelyn niinkin onnistuneena. Minun pitääkin Pallasmaata nähdessäni muistaa keskustella assiasta. Juuri tämä onkin hienoa, jos näitä kriitikkejä enää ylipäänsä jaksettaisiin julkaista. Niiden kautta saadaan edes toisinaan hedelmällistä keskustelua aikaiseksi. Takaan, että kun seuraavan kerran tapaan Pallasmaan Ravintola Salvessa, käy koko pöytäseurue ainakin vähän aikaa keskustelua Afrikan vaikutuksesta suomalaiseen taiteeseen – sen verran kovia me ollaan nimittäin molemmat puhumaan. Ja kumpikin aina oikeassa.