Näyttelykuvia 43 & 44: Tirkistelijänä tyttöjen kevätretkellä

Tulemme tulevaisuudessa näkemään todennäköisesti enemmän ja enemmän museoiden omiin kokoelmiin perustuvaa taidetta. Osin tämä johtuu taloudellisista reunaehdoista, sillä isojen näyttelyiden tuominen tai itse perusteellisesti ja tutkitusti rakentaminen on aina kallista puuhaa. Osin kyse on siitä, että kun kokoelmia on nyt pitkään kartutettu, täytyyhän niistä vihdoin saada jotain mielekästä aikaankin – pölyisten ns. "pysyvien näyttelyiden" sijaan. Kokoelmia on ruvettu viime vuosina pohtimaan uudestaan aivan erityisellä innolla. Ja hyvä niin.

Ateneumin taidemuseon kesänäytelyssä on lähinnä omien kokoelmien pohjalta rakennettu mieltä kiihottava ajankuva 1910-luvusta ja 1910-luvun Helsingistä vossikkoineen päivineen:

Ja vieläkin tarkemmin: 1910-luvun naisten Helsingistä kirjailja L. Onervan (1882–1972) johdatuksella. Tai vielä sitäkin tarkemmin: L. Onervaksi eläytyneen taidehistorioitsija Anna Kortelaisen johdatuksella.

Kortelaisen yltiöteatraalinen julkisuuskuva on aina ärsyttänyt minua, mutta nyt huomaan ilokseni, että en anna sellaisten asioiden hämätä itseäni. Hän nimittäin osaa ainakin kuratoida kiinnostavan taidenäyttelyn, mikä ei ole taidehistorioitsijalle lainkaan haitaksi – ja mikä ei muuten ole taidehistorioitsijalle lainkaan itsestään selvä asia, niin kuin joku saattaisi luulla [ei heitä sellaiseen kouluteta]. Itse asiassa Onerva – Kaupungin naiset (25.3.–29.8.) oli niin hieno, että voisin nyt paljastaa senkin, miten hienostuneesti kriitikot keskenään taiteesta puhuvat. Soitin nimittäin heti näyttelyn jälkeen innoissani eräälle kollegalleni ja totesin: "Oli muuten sikamakee näyttely!"

Miehetkin on toivotettu tälle naisten retkelle mukaan, ja toivon, että he myös niin tekevät. Tässä näyttelyssä on rakennettu oivaltava ja monipuolinen – sellainen Onerva muuten oli – kuva 1910-luvun helsinkiläisten naisten maailmasta. Taiteen harrastajalle näyttely on myös aivan erityisen kiinnostava. Monelta kovalta tekijänimeltä on mukana vähän tuntemattomampia töitä, monia vähän tuntemattomampia tekijöitä on myös nostettu esiin. Mestariteosten vyöryn sijaan näyttely on täynnä tavalla tai toisella nimenomaan sympaattisia teoksia, jotka yhdessä muodostavat ihan omanlaisensa fiiliksen. Näyttelyn suuruus syntyy siitä otteesta, jolla se ei tavoittele mitään suurutta siinä mielessä kuin taidenäyttelyillä on toisinaan tapana tehdä – kun ne hakevat keskeistä tai olennaista. 

Ja sanomatakin on selvää, että jos vähänkin rakastaa Helsinkiä, on tämä näyttely ns. pakko nähdä. Jo pelkkänä kaupungin ajankuvana se on vastustamaton.

***

Nyt kun olin – oli siis torstai 29.4. – taas Ateneumissa käymässä, päätin katsoa uudestaan myös Caj Bremerin (s. 1929) hienon valokuvanäyttelyn (19.2.–16.5.) ja varmentaa mielipiteeni. Ja kyllä se oli edelleenkin yhtä vaikuttavaa fotojournalismia. Hänen muotikuvistaan en kylläkään ole yhtään innostunut, mutta nehän ovatkin lähinnä pikantti aksentti muuhun tuotanton nähden. Kyllä esimerkiksi suomalaista arkea kuvaavat dokumentaariset sarjat ovat uskomattoman hienoja. Veikkaanpa, että Suomen valokuvataiteen museossa ollaan vähän varpaillaan, kun Ateneumin on tullut vakavana kilpailijana kehiin – tämähän on nyt Ateneumin toinen iso valokuvanäyttely Matti Saanion (1925–2006) näyttelyn (11.4.–3.8.2008) jälkeen. Saaniokin oli aikamoinen merkkitapaus.

Olen myös iloinen näiden konkareiden puolesta, sillä näyttely pääkallonpaikalla kertoo varmaan vanhalle ketullekin omalta osaltaan sen, että jotain on saatu aikaan ja myös sen mukaista arvostusta. Sympaattinen Bremerkin on saanut viime aikoina runsaasti myöteistä julkisuutta, ja hän on varman saanut juosta aika tiheään museossa – siellä hän oli haastateltavana nytkin:

Oikein harmittaa, kun Kauppalehti halusi silloin helmikuussa (leike hukkunut, en muista päivämäärää) Bremerin näyttelystä kritiikin sijaan sellaisen 'Pääoma'-palstan jutun, jossa oli kuva taustalla ja muutamia kysymyksiä ja vastauksia pienissä puhekuplissa. Tässä kuitenkin muistoksi vielä nuo puhekuplat:

Suomalaisen arjen akateemikko

Akateemikko Caj Bremer on yksi suomalaisen fotojournalismin suurista edelläkävijöistä. Hän toimi Viikkosanomien ensimmäinen vakinaisena valokuvaaja 1950-luvulla. Sittemmin hän on toiminut muun muassa Helsingin Sanomissa ja vapaana kuvaajana. Professorinakin vaikuttanut, moneen kertaan palkittu ja viime vuonna akateemikoksi nimitetty Bremer on myös ollut keskeinen hahmo siinä prosessissa, jossa valokuva on siirtynyt marginaalialueilta taiteemme keskiöön. Siinä häntä on myös auttanut perihumanistinen suomalaisen arjen ja tavallisen ihmisen kunnioitus, joka on höystänyt hänen lukuisia hienoja kuvareportaasejaan. 

Ikä?

– 81 vuotta. 
Montako negatiivia arkistossasi on?

– En tiedä. 
Olet tunnettu kerronnallisuudesta. Miten kuva kertoo?

– Kun kuvatessani jotain ”ekstraa” on tapahtunut silloin, sitä ennen tai sen jälkeen. 
Miten valokuvan totuus syntyy?

– Kun tapahtuma on se, mitä on kuvassa. 
Mikä on huumorin osuus kuvissasi?

– Kuvieni huumori kuvissa on näyttelytekstin mukaan – ei minun kirjoittamani – usein lempeää. 
Onko olemassa fotogeenisiä paikkoja? Missä niitä on?

– Näyttelyssä olevat luontokuvani on tarkoituksella kuvattu fotogeenisillä paikoilla 100 metrin säteellä talosta, missä asun. 
Miksi mustavalkoinen tuntuu todemmalta?

– Kuka on sanonut niin? En minä ainakaan. 
Mikä on taiteen ja yhteiskunnan suhde?

– Yhteiskunta tukee taidetta eri tavoilla, ja molemmat hyötyvät siitä. 
Milloin fotojournalismi muuttuu taiteeksi?

– Minusta se jo on tullut, tulihan minusta taiteen akateemikko. 
Onko kuvareportaaseilla tulevaisuutta?

– Varmasti on.