Kuluneen kymmenen vuoden aikana olen oppinut sen, että olkoon kyseessä mikä tahansa Viron kolkka, jossa olen käynyt, niin melko pian kaipaan sinne jo takaisin. Syyt tähän ovat erilaisia, toisinaan hyvinkin omituisia mutta usein myös jollain poeettisella tavalla jäljittämättömiä ja arvoituksellisia. Sen kuitenkin olen oppinut, että kyse on usein subjektiivisesta merkityksenantoprosessista, jota siis omilla toimillaankin pystyy syventämään. Käydessäni esimerkiksi aikoinaan pienen selluloosakaupungin Kehran torilla ostin sieltä venäläisen onkilaitteen – tämä hassu sana on muuten virallinen suomenkielinen nimi siiman, kohon, painon ja koukun muodostamalle kokonaisuudelle – muistaakseni noin eurolla. Tällä voitin sitten myöhemmin kesällä Punavuoren jokavuotisen onkikilpailun sarjan ”eniten kaloja”. Kaloja oli 13. Näin olin kytkenyt Kehran ja erityisesti Kehran torin omaan satunnaiseen henkilöhistoriaani. Kokemuksen hauskuutta lisää vielä se, että myyjä oli suomea puhuva inkerinsuomalainen, joita Virossa on muuten aika paljon. Hän huomautti minulle, että ”on se vähän lasten onki”, mutta minähän näytin kaapin paikan. Kehrassa olen käynyt jo neljä kertaa, ja ongen takia en koskaan voi unohtaa tuota pikkukaupunkia – Punavuoren onkikisa on nimittäin minulle erittäin tärkeä tapahtuma. Ja nythän Kehran muistamiseen on toki jo muitakin syitä – muun muassa se, että virolainen lempilaulajani Silvi Vrait on sieltä kotoisin.
Kehrasta eteenpäin, Aegviiduun menin sen takia, että sinne päättyi sähköistetty junarata, jota orjallisesti seurasin kirjoittaessani kirjaani Sankarimatkailija Tallinnan lähijunissa (Like 2009). Olin kuitenkin ottanut etukäteen selvää kaikista mahdollisista nähtävyyksistä, ja niinpä tieni vei ensimmäisenä kansantanssipedagogi Anna Raudkatsin (1986–1965) haudalle. En sitä ensin meinannut löytää, mutta kysyin neuvoa eräältä haravan varressa olleelta vanhemmalta naiselta. Hän ei pitänyt lainkaan kummana sitä, että joku suomalainen tulee keskelle Kõrvemaan metsiä etsimään jo kauan sitten kuolleen kansantanssi-ihmisen hautaa vaan otti minut käsikynkkäänsä ja vei pyhiinvaelluskohteeni luokse. Hetkessä oli jotain maagista. Kaksi ensin näennäisesti hyvin etäällä toisiaan olevaa ihmistä ovatkin hetken aikaa aivan lähellä toisiaan – niin henkisesti kuin ruumiillisestikin.
Enhän minä oikeasti ymmärrä kansantanssista yhtään mitään, mutta nyt löysin siihenkin omituisen portin, sillä tulen taatusti käymään tulevaisuudessakin Raudkatsin haudalla ja aion ottaa selkoa hänen saavutuksistaan. Kytkennät ovat myös aina oudon kiehtovia. Nyt jo tiedän, että Raudkats muun muassa opiskeli 1910-luvulla Helsingin yliopiston voimistelulaitoksella. Antikvariaatista aion hankkia hänen kirjansa Eesti rahvatantsud (Postimees 1926), josta on ilmestynyt vuonna 2001 näköispainos. Martin markkinoilta olin löytänyt aiemmin Asmu Saaren kirjoittaman pienen matkaoppaan Aegviidu-Nelijärve (Eesti Raamat 1972), vaatimattoman neuvostoaikaisen vihkosen, joka tuotti kuitenkin sen suurimman täyttymyksen Aegviidun matkallani. Sieltä nimittäin löysin Raudkatsin vanhan talon osoitteen (Kastanjakatu 17). Niin ihanaa tšehovilaista puuhuvilaa omenapuineen en ollut aikoihin nähnyt. On täysin selvää, että suurelta osin vain kuvittelin tuon tunteen, koska olin juuri sillä hetkellä oikein virittäytynyt. Aion kuitenkin mennä tuon keskelle metsää pysähtyneen pienen kauppalan tunnelman sisään – kuin elokuvan kohtaukseen tai novelliin – jo ensi kesänä uudestaan. Minulle siitä on tullut tosi ja rakas – sellaisella tavalla kuin paras taide, jossa arkinen elämä, runous ja suuret tunteet yhtyvät, on totta ja rakasta.
***
Olin myös iloinen siitä, että sain mukaan ottamani aika hienon viimekesäisen värikuvan, joka ehkä vähän selittää romanttista paikan kaipuutani:
Ja jos haluatte tietää, miksi Silvi Vrait on mielestäni yksi viron hienoimmista naisäänistä, kuunnelkaa tästä vaikka Ultima Thulen kanssa levytetty Muld tai sitten Fixin kanssa levytetty Kell, jossa on mukana myös London Community Gospel Choir.
Mahtuu kuvataidekriitikon elämään siis edes joskus vähän muitakin taiteita.
***
Näytetään nyt sitten tuo hautakin:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti