Kaiken viimeaikaisen aika vastenmielisen kohun ja väliin huonojenkin näyttelyiden seassa unohtuu helposti, että kyllä Nykytaiteen museo Kiasmassa tehdään myös tärkeää työtä ja että siellä näkee myös hyvää taidetta. Toivottavasti porukka löytää tiensä Ilja Glazunovin (s. 1930) lisäksi myös museon ylimpään kerrokseen, jossa esiintyy (30.4.–15.8.) suomalaissyntyinen mutta Ruotsissa uransa luonut valokuvataiteilija Denise Grünstein (s. 1950). Grünstein ehti jo luoda komean uran muoti- ja muotokuvaajana, mutta viime aikoina hän on ollut pikemminkin taiteilija. Ja perinnetietoinen sellainen – hän on muun muassa käynyt kuvaamassa Tanskan Skagenissa, jonka hienoilla hiekkarannoilla niin moni maalari on valoa tutkaillut, muun muassa P.S. Krøyer (1851–1909):
Ja tässä Grünstein samoilla rannoilla (Female Gaze, 2009):
Grünsteinin maailma on melko surreaalinen, mutta samalla hänen töissään on hienoa vanhanajan oikeaa valokuvausta, kunnon vehkeet ja pitkät valotusajat ja halu etsiä valoa sen luomisen sijaan. Grünstein on kiinnostunut myös ympäristöstä ja paikan hengestä – ja myös taiteen perinteistä. Hän myös tunnustaa olevansa romanttinen ja nostalginen. Hänen töissään voi nähdä esimerkiksi kommenttia Caspar David Friedrichin (1774–1840) kuvaamaan romantiikan luontosuhteeseen – mutta naisen vinkkelistä ja ihan eri tavalla (Figure in Landscape, 2001):
Tässä muistutukseksi se Friedrichin ikoninen kuva vuodelta 1818:
Melkein meinasin vähän lintsatakin ja jättää tarjolla olleen filmin väliin. Onneksi kuitenkin terästäydyin ja katsoin Ann Victorinin Ruotsin televisiolle tekemän 14-minuuttisen dokkarin Grünsteinista. Se oli sekä informatiivinen että varsin rehellisen tuntuinen ja avasi hyvin kuvaajan menetelmiä ja keskeisiä teemoja. Grünsteinin omaa 40-minuttista videota, jossa pelattiin ihmisen hiuksilla, en kuitenkaan jaksanut – päivän kuudes näyttely – enää katsoa. Täytyy yrittää myöhemmin.
Mutta kaikkineen hieno näyttely.Ja jälleen fantastinen sattumus: kuvataiteilijatuttuni Sanna Sarva (s. 1964) tekee hommia myös museo-oppaana, ja eiköhän hän ilmaantunut juuri sopivasti paikalle ryhmän kanssa. On aina hauska kuunnella sitä, miten taiteilija avaa toisen taiteilijan työtä. Luulenpa, että Sarva saa yleisön kysymyksiä ja reaktioita seuratessaan myös ideoita omaan työhönsä ja ennen kaikkea taiteen yhteisöllisyyteen. Olen itsekin heittänyt muutaman opaskeikan ja nauttinut niistä suunnattomasti. Mutta kyllä se työstä käy:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti