Lauantaina 15.5. lähdin heti aamiaisen jälkeen Venäläisen museon – maailman suurin venäläisen taiteen museo – Marmoripalatsiin, jossa oli todella tärkeä näyttely pietarilaisen nykytaiteen ymmärtämiseksi. Pääpaikassa Mihailovskin palatsin Benois-siivessä olisi ollut Isaak Levitanin (1860–1900) näyttely (15.4.–15.7.). Tämä peredvižnikki oli hieno maalari – aivan erityisen osaava maisemamaalari, kuten esimerkiksi tässä Tiessä vuodelta 1892:
Mutta nyt täytyi priorisoida, koska tarkoitus oli tutkailla nykytaidetta ja aika oli vähän kortilla. Melkein tekisi mieli vielä palata Pietariin ihan Levitanin takia. Ei tällainen iso näyttely nimittäin niin usein toistu – kai se on pakko todeta, että ei välttämättä enää minun elinaikanani.
Mutta se näyttely, johon olin menossa oli Brushstroke ( Удар кисти. Новые художники и некрореалисты 1982 – 1991; 25.2.–16.5.), 1980-luvun tärkeintä pietarilaista taidetta: uusia taiteilijoita (novi hudozhniki) ja nekrorealisteja. Uusien taiteilijoiden johtohahmo oli Timur Novikov (1958–2002), joka tässä on sittemmin berliiniläistyneen Evgeni Kozlovin (s. 1955) kuvaamana vuodelta 1988:
Yksi tärkeä jäsen ryhmässä oli Oleg Kotelnikov (s. 1958), jonka käsitys Kauneimmasta naisesta oli tällainen (1984):
Sittemmin Pietarin 1900-luvun lopun kuvataiteen suurimmaksi guruksi noussut Novikov puolestaan kuvasi vähän vanhempaa maalarikollegaansa Andrei Medvedeviä (s. 1950) näin vuonna 1985:
Vähän synkemmän ja eri tavalla villin nekrorealismin edustajista kuuluisin on Evgeni Yufit (s. 1961), jonka Tanssia merimiesten kanssa (1989) oli tällainen:
Yufithan oli maalarin rooliaan paljon tunnetumpi nimenomaan nekrorealististen kokeellisten elokuvien tekijänä. Youtubessa niitä on tarjolla paljon, tässä vaikkapa klassikko Vesna (1987).
On pakko tunnustaa, että näyttely oli mielestäni suorastaan järkyttävän hieno – ehkä paras tänä vuonna näkemäni. Kiinnostavaa oli myös huomata vihdoin kunnolla se, miten erilaisia nämä pietarilaiset olivat Neuvostoliiton loppuaikana moskovalaisiin kollegoihinsa verrattuna. Moskovassahan elettiin neuvostopopin, Sots Artin jälkikaikuja varsin pitkään 1970-luvulta lähtien hiljalleen sitten vähän sentimentaaliseksi hiipuen, kun taas pietarilaiset elivät jotenkin aivan samassa uusekspressionistisessa reaaliajassa kuin saksalainen Neue Wilde tai italialainen Transavanguardia. – tai vaikkapa suomalainen 1980-luvun uusekspressionismi. Näillä pietarilaisilla vain se elämän oikea rankkuus heijastuu aika paljon rehellisemmän tuntuisena ilmaisuna kuin suomalaisen lintukodon tuottama rankka ekspressiivisyys. [Vaika voinhan toki olla vähän romanttinen tässä suhteessa.]
Tähän näyttelyn palaan vielä syksyllä Taide-lehdessä. Jos jotakuta harmittaa se, että missasi tämän tärkeän näyttelyn, voin lohduttaa sillä, että näyttelyn yhteydessä julkaistiin erikseen sekä venäjäksi että englanniksi hieno ja iso luettelo, jossa on myös kunnon tekstit:
Palace Editionsin kustantamaa kirjaa saa museolta edulliseen 1 200 ruplan hintaan, ja eiköhän sen jotenkin Suomestakin saa tarvittaessa tilattua.
***
VAROITUS: Nyt seuraa imelä ja narsistinen osuus, jota pelkästä taiteesta kiinnostuneen ei tarvitse lainkaan lukea.
Kun surffailin nyt netissä löytääkseni Novikovista lisää tietoja, törmäsin yllättäen Anita Konkan vanhaan blogiin Kirjailijan päiväkirja (hänen uuden bloginsa nimi on Sanat), jossa hän kertoo ehkä vähän punastuttavankin myönteiseen sävyyn siitä, kuinka hän löysi vuonna 2005 taiteilijatalon pesulasta vuoden 2001 Taide-lehden juttuni pietarilaisesta taiteesta. Kirjoitin muun muassa iltapäivästä, jonka olin viettänyt edellisenä vuotena Novikovin luona. Näin Konkka:
”Venäläinen kirjallisuus on omistettu epäonnisen rakkaussuhteen kuvaamiselle.” (Viktor Shklovsky)
Päivän lukuelämys: Otso Kantokorven kirjoitus Kaihon ja ironian rajalla vanhassa Taide-lehdessä (2001/1). Yllä oleva motto kirjoituksesta. Pienen kielialueen riesa: Viktor Shklovskya (Sklovskia) ei ole suomennettu, englanniksi häntä kyllä on käännetty.
Taiteilijatalossa asumisessa on omat ilonsa. Taide-lehti löytyi talon pesulasta. Luin sitä sillä aikaa kun kaksi konetta pesi pyykkiä. Entisen asuintaloni pesulasta löytyi Cosmopolitan-lehtiä, joissa neuvottiin miten mies isketään. Muttei niistä neuvoista ollut mitään hyötyä minulle. Olin kai liian vanhan oppimaan uusia niksejä. Siteeraan Kantokorven iki-ihanasta jutusta alun, keskikohdan ja lopun. Näin hän aloittaa:
Kun matkustan Pietariin, matkustan unelmiini. Mutta kuinka puhua siitä olematta mielen neokolonialisti, joka käyttää toisten arkista elinympäristöä omien tunteidensa näyttämönä? Vai tekisinkö kuin Viktor Shklovsky epäonnisessa rakkaudessaan Elsa Triolet’a kohtaan (ET oli ranskalaisen Louis Aragonin vaimo, AK:n huomautus): ”En aio kirjoittaa rakkaudesta. Aion kirjoittaa ainoastaan säästä” Tai ehkä sittenkin kuin Majakovski epäonnisessa rakkaudessaan Lili Brikiä (Elsan sisar, kuinkas muuten) kohtaan:
Sanojen nauloilla,
katsokaa -
olen tässä paperilla,
ristiinnaulittuna.
Näin hän jatkaa: Puhutaan sittenkin säästä. Kun saavuin Pietariin, satoi. Lätäköillään heijastelevat kadut epätasaisine kivetyksineen ja kapeat, hissittömät rappukäytävät loivat sen näyttämön, jossa samastuin juuri niin naiivisti kuin elokuvissa samastutaan. Timur Novikovin hämärässä ja pienessä asunnossa tajusin hetkessä, että tulisin rakastamaan tätä kaupunkia koko loppuelämäni. Kaipaamaan siksi, että rakkaus on kuitenkin niin yksipuolista […] Ja siksi, että sitä kuitenkin rakastaa eniten silloin, kun se toinen on poissa tai saavuttamattomissa.
Ja näin hän lopettaa: On olemassa pietarilainen taiteilija. Hän on kuin nuorallakävelijä kaihon ja ironian välillä […] Hän katsoo kaihoten historiaan, joka katsoi kaihoten tulevaisuuteen. Eivätkö nuo katseet kohtaa kuin korkeintaan surumielisen hymyn siivittäminä hetken verran. Kuin Pietarin metron loputtomissa liukuportaissa, joissa voi rakastua hiljaa ohiliukuvaan naiseen pieneksi hetkeksi, joka kuitenkin on ikuisuus.
Ah, olen kateudesta vihreä. Noin hyvin en olisi osannut kuvata sitä mitä minulle tapahtui pietarilaisen metron portaissa vuonna 1972, kun kävin ensimmäisen kerran Pietarissa. Siitä lähtien olen rakastanut Pietaria.
***
Minun oli pakko nostaa tämä esiin. Joskus on saatava sanoa, että tällainen harvinainen palaute tekee kirjoittajan työn kaiken mahdollisen vaivan arvoiseksi. Eihän sitä pelkästään itselleen kirjoita. Niin, että kiitos Anita. Tässä sitä taas Pietarin metrossa mentiin:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti