Julkista taidetta 2: Sunnuntaina

En yleensä tapaa käydä minulle läheisten ihmisten haudoilla. Jostain syystä haluan muistella heitä lähinnä niillä paikoilla, joihin rakkaimmat muistot liittyvät. Ja imaginäärisiä keskusteluita heidän kanssaan voin käydä missä tahansa – vaikka peiton alla juuri ennen kuin uni tulee.

Käveleskelen kuitenkin hautausmailla mielelläni. Syy on yleisen tunnelman lisäksi taidehistoria: hautasmailla on tarjolla uskomaton määrä kuvanveistoa, jonkinlaista puolijulkista taidetta.

Sunnuntaina 2.5. halusin kuitenkin jostain syystä nähdä nimenomaan kuvataiteilija Juhani Harrin (1939–2003) haudan. Kuuluin hänen viimeiset vuotensa hänen ystäväpiiriinsä, jolla oli tapana istua Ravintola Salven takahuoneen nurkkapöydässä. Tapasinkin hänet viitisen vuotta miltei jokaisena arkipäivänä. 

Tulin Hietaniemen hautausmaalle takakautta, ja miltei heti silmiini sattui ihan vahingossa kuvanveistäjän hauta, jonka päällä oli klassinen rintakuva veistäjästä:

 

Kyseessä on kuvanveistäjä Robert Stigell (1852–1907), muun muassa Haaksirikkoisten (1898) tekijä. Hienon muotokuvan tekijä on kuuluisa veistäjä hänkin: Viktor Jansson (1886–1958), joka tunnetaan myös Tove Janssonin (1914–2001) isänä – tytärhän oli muuten kirjailijanuransa lisäksi myös osaava taidemaalari. Stigellin hauta on itse asiassa aika poikkeuksellinen, sillä mallin hahmo on niin elinvoimainen ja hyväntuulinen, että harvoin näkee. Tällä haudalla taitaakin paradoksaalisesti olla ilo käydä.
Eikä huonoa veistoa ollut "kansallisveistäjämme" Wäinö Aaltosen (1894–1966) muovaama moninkertaisen ministerin Ralf Törngrenin (1899–1961) muotokuva. Olin jopa vähän yllättynyt siitä, sillä ei Aaltosen loppuaikojen isompia veistoksia, muun muassa eduskunnan edessä seisovia tönkköjä ja myös mittasuhteiltaan epäonnistuneita presidenttejä, Ståhlbergia ja Svinhufvudia, voi pitää kovinkaan hienoina. Pienempi koko näköjään sujui vielä vanhoilla päivilläkin:

 

Mutta sitten tulinkin jo Harrin haudalle. Sen on veistänyt Matti Peltokangas (s. 1952), hänkin ystäväni. Paatena on graniittinen matkalaukku. Jalustassa Pentti Saarikosken kauniit säkeet: "Kalana tulet tänne / lintuna olet lentävä pois / maa muistaa sinun / askeltesi painon."  
Minä kaipaan Jannea aika usein. Hän oli viisas mies. Hän oli myös mies, joka pystyi uskomattomalla voimalla ja karismalla säteilemään ympäristöönsä sitä rauhaa, jonka kanssa hän viimeiset vuodet eli.  

Taiteilijakukkulalla on jokunen varsin hieno hauta. Kuvataiteilija Maaria Wirkkala (s. 1954) on tehnyt tasapainoisen kivikomposition vanhempiensa – muotoilija ja kuvanveistäjä Tapio Wirkkala (1915–1985) ja keraamikko  Rut Bryk Wirkkala (1916–1999) – haudalle:

 

Armas Hutria (s. 1922) en ole oikein koskaan osannut arvostaa kovin kiinnostavana veistäjänä, mutta Ella Erosen (1900–1987) hauta on aika vaikuttava – niin kuin suuren diivan haudan tulee kai ollakin. Parasta Hutria mitä olen nähnyt:

Muotoilija Timo Sarpanevan (1926–2006) hautamuistomerkin veistäjän luulin tunnistavani, mutta olinkin väärässä, sillä sen on Helsingin Sanomien mukaan suunnitellut taiteilijan leski Marjatta Sarpaneva:

 

Hautausmaa on kriitikolle kuitenkin vähän vaarallinen paikka. Pitäisi olla hienotunteinen, mutta yhtäkkiä sitä vain huomaa olevansa kuin taidenäyttelyssä ja alkavansa kyseenalaistaa tekijöiden ratkaisuja. Miksi kuvanveistäjä Pekka Jylhä (s. 1955) on kuvannut haitaristilegenda Lasse Pihlajamaan (1916–2007) haudalla olevan haitarin kuin paisuvasta pullataikinasta tehdyksi, mikä tuo mieleen kolumbialaisen taidemaalari Fernando Boteron (s. 1932) tavan maalata?

Ja eikö Eila Hiltusen (1922–2003) oma hautakivi muistuta pikemminkin teollisten hautakivivalmistajien koristeellisia malleja kuin yhden menestyneimmän veistäjämme taidetta?

Huomaan hiljalleen olevani väärässä paikassa ajatuksineni. Taiteilijakukkkula on itse asiassa täynnä aika omituista veistotaidetta. Osa haudoista on mielestäni ihan kitschiä. Nyt iskee paniikki. Äkkiä pois täältä, etten puhu läpiä päähäni.