Porvareiden hovinarrina Vaasassa?

Perjantai-iltana pidin Kuntsin modernin taiteen museossa Vaasassa yleisöluennon ”Visio taiteesta ja taiteilijan tulevaisuudesta Suomessa”. Tilaisuuden oli järjestänyt Pohjalainen Taiteilijaliitto yhdessä museon kanssa.

Minulla ei ole tapana juurikaan valmistella tällaisia puheenvuoroja. Syy ei kuitenkaan ole mikään ylimielisyys tai itsevarmuus vaan se, että tällä tavalla haluan pakottaa itseni olemaan enemmän läsnä. Valmistamalla tarkkaan harkitun juhlapuheen, voin vain käydä lukemassa sen ja vaikka jopa unohtaa paikalla olevat ihmiset. Tätä en halua. Haluan myös haastaa itseni. Pystynkö tähän? Jotta pystyn, minun on oltava tosissani.

Olen kuitenkin viime vuosina joutunut toisenlaiseen ansaan, joka saa minut usein tuntemaan itseni vähän kuin hovinarriksi. Olen todennäköisesti nykyään aika usein se aivan liian ilmeinen valinta, kun halutaan paikalle joku, joka töräyttelee suorapuheisesti asioita ja vähän hämmentää. Alanko siis olla klisee? Nytkin oli – osin varmaan väsymyksestäni johtuen – sellainen tunne, että menen Vaasaan asti kolmeksi vartiksi vain esittämään Otso Kantokorpea.

Tapahtuma alkoi museon tarjoamilla kuohuviineillä. Tarjoilija onnistui kaatamaan täyden tarjottimen juomia jo kauan sitten vaasalaistuneen oregonilaissyntyisen kuvataiteilija Leo Ackleyn (s. 1945) päälle – takana istuvan puolisonsa Marjatta Ripsaluoman hämmästykseksi:

Ehkä tässä performatiivisessa osuudessa jokin jää murtui. Onneksi Ackley on joviaali taiteilija, joka osasi ottaa tilanteen huumorilla. Tarjolla olisi ollut vielä aikaisemmankin vuosikymmenen taiteilijoita: Tapani Tammenpää (s. 1934), Carl Wargh (s. 1938) ja isäni Voitto Kantokorpi (s. 1935).

***

Aloitin muuttamalla alustukseni nimeä, koska en sitä ollut itse antanutkaan. Olin varmaan unohtanut vastata sähköpostiin ja jonkun oli pitänyt keksiä nimi. Korvasin sanan ’visio’ ilmaisulla ’muutamia hajahuomioita’ ja perustelin sen sillä, että visio olisi aivan liian suurellinen eikä minulla ehkä tällä hetkellä pessimismiin taipuvaisena mitään varsinaista visiota edes olisi tarjota.
Junassa olin vartin verran valmistellut esitystäni – olin kyllä varannut sille koko menomatkan, mutta vartissa sain tarvitsemani ranskalaiset viivat kasaan ja sain loppuajan käyttää mukanani olleeseen kiinnostavaan kirjaan.  Tässä muistiinpanot, joista en itsekään tahdo saada selvää:

Keskityin kahdeksaan ongelmakohtaan, mutta lupasin, että kaiken pessimismin keskellä tulisi sitten yksi optimistinen pointti. Tässä ne ranskalaiset viivat:
1) Kentän rakenne, moderni vs. nykytaide. Kiinnitin erityistä huomiota siihen, että ismien virta on katkennut, eikä 1980-luvun jälkeen sellaista ole esiintynyt – sillä varauksella että nykytaide saattaa jälkikäteen tarkastellen olla ismi. Tätä kuitenkin epäilin. Käytin vertailukohtana kevyttä musiikkia, jossa 1980-luvun (hip hop) jälkeen ei ole tapahtunut mitään muuta kuin retroa.
2) Maalauksen tulevaisuus erityistapauksena. Puhuin muun muassa taidemaailman nykyään täyttävistä keskinkertaisista ja huonoista maalareista, joihin meillä ei enää ole varaa missään suhteessa, ja hampaattomasta kritiikistä, joka antaa kaiken paskan pursuta.
3) Tähän liittyen puhuin taiteilijakoulutuksen katastrofaalisesta lisääntymisestä.
4) Kulttuuripolitiikan heikkeneminen vuosi vuodelta. Opetusministeriön henkinen tuhoutuminen muun muassa kulttuurivientihypen kautta. Taiteellisesti sivistymättömien kulttuuriministerien masentava kavalkadi.
5) Kapitalismin ongelmat. Käytin jopa ilmaisua ’monopolikapitalismi’ ja kysyin yleisöltä, että tajuavatko he oikeasti sen, miksi he lukevat samoja juttuja Pohjalaisesta ja Ilkasta. En usko, että suurin osa tajuaa koskaan.
6) Valheellinen tai ainakin tarkoitushakuisesti vääristellen esitetyillä argumenteilla rakennettu poliittinen polarisaatio, jota tietyt tahot – muun muassa tai itse asiassa erityisesti tai oikeastaan vain ja ainoastaan mutta sitäkin näkyvämmin Berndt Arell, Janne Gallen-Kallela-Sirén ja taidemaalari Osmo Rauhala (s. 1957) (joka muuten tämän päivän Helsingin Sanomissa jaksaa vieläkin jauhaa omaa huonoa kohteluaan [ja miksi ihmeessä Hesari suostuu tällaisia vastineita julkaisemaan???]) – ovat yrittäneet taas tuoda taidekenttään. Tässä ei siis mielestäni saisi olla kyse jakautumisesta vasemmiston ja oikeistoon, vaan siitä, että kaikkien taideihmisten tulisi olla loppupeleissä enkelten puolella, siis taiteen ja tavallisten ihmisten puolella – oli papisto sitten neukkulan tai eukkulan väkeä. [Jostain syystä yritin itse välttää tätä polarisaatiota, enkä edes maininnut ko. herroja nimeltä kertakaan. Se oli aika metka koe, jossa hienosti onnistuin.]
7) Globalisaatio. Tässä otin esiin yhdenmukaistumisen (muistutin kuvataiteilija Jyrki Siukosen (s. 1959) jossain esittämästä ajatuksesta, ettei suomalainen ja portugalilainen nykytaide poikkea mitenkään toisistaan) ongelman mutta toisaalta vapaan ja aktiivisen liikkuvuuden (vrt. residenssitoiminta) hienot puolet.
8) Nationalismin ja paikallisuuden väliin virittyvän harmaan alueen. Kuinka rakastaa kasvualustaansa olematta natsi? Sitten hehkutin yhteisöllisyyden puolesta ja näin yritin päättää alustukseni myönteisiin visioihin.
Alustuksen piti kestää noin kolme varttia, mutta kyllä siinä keskusteluineen – kehotin keskeyttämään minua missä tahansa kohdassa – meni sitten lopulta miltei pari tuntia. Luulen, että tilaisuus oli aika hyvä, vaikka tunnistinkin joistain kasvoista aika vihamielisen vastaanoton. Vähän siihen malliin, että "mitä tuo pääkaupungin kommari tänne tulee meitä mestaroimaan". Mutta kyllä oli toisenkinlaisia ilmeitä, muun muassa museonjohtaja Anne-Maj Salin kuunteli ja myös kommentoi viisaan ja lempeän tuntuisesti.
Useimmiten tapahtuu jotain, jonka avulla voi ikään kuin lunastaa henkisesti koko jutun. Niin onneksi nytkin. Yleisön joukossa oli aktiivinen aika nuori mies, joka ilmoitti olevansa 13 lapsen isä ja vanhalestadiolainen ja hänen mielipiteensä olivat aivan tavattoman kiinnostavia. En olisi ikinä uskonut, että tällaista voisi tapahtua. Yleensä puhun samanmielisten taideihmisten kanssa – mikä on usein aika turhaa – tai sitten riitelen eri mieltä olevien taideihmisten kanssa, mikä on vieläkin useammin täysin turhaa. Tällaisen vanhalestadiolaisen takia tätä työtä haluaa oikeasti tehdä. Tulee vähän pöllytettyä omiakin stereotypioita. Ja olihan sekin hauskaa, että paikalla oli noin 50 ihmistä ja että he jaksoivat koko jutun seurata. Ja ehkä heistä ei nyt lopulta niin moni inhonnutkaan minua. En minä sitten tiedä.
Aika hyvä fiilis kuitenkin jäi, vaikka Pohjanmaan museon intendentti Dan Holmkin, jonka kanssa kävin juomassa Bistro Ernstissä – käsittämättömän hauskan tuntuinen taiteellinen ravintola, ja onneksi, sillä olin jo menettänyt toivoni vaasalaisesta kantakapakasta, kun vaasalaissyntyisen Juhani Harrin (s. 1939) entinen kantakapakka Koti (per. 1927) pari vuotta sitten lopetettiin [siellä kävin joka vuosi kerran kesässä nostamassa Jannelle maljan] – kaksi alkoholitonta olutta, terävänä miehenä huomautti hänkin minulle tarjolla olevasta hovinarrin roolista.

***

Hotellille mennessäni minuun iski piru. Kun olin aikani paasannut kapitalismista, päätin sitten lopuksi syödä Mäkkärillä – kolmannen kerran koko elämässäni. No jumalahan heti kosti. Eiköpähän McDonald'sin seinällä ollut ystäväni Jorma Hautalan (s. 1941) grafiikanlehti! Tulipas surreaaalinen olo. Itse asiassa tosi surreaalinen. Mistä tämä voi sitäpaitsi johtua? Eikö Mäkkärillä valvota kaikkea imagoon liittyvää tarkasti? Mutta totta se oli:

Sitä en sitten enää jaksanutkaan ihmetellä, että hotellissa sänkyni yläpuolella oli Tapani Tammenpään pojan, Juha Tammenpään (s. 1959) hauska ja vähän arvoituksellinenkin grafiikanlehti:

 

Uni tuli. Ehkä päivä oli ihan hyvä. Mutta kyllä olin väsynyt.