Ruotsalaisen taiteen kultapojan – aika keski-ikäinen sellainen – Ernst Billgrenin (s. 1957) näyttely Paremmaksi pantua suomalaista taidehistoriaa (6.5.–30.7.) Galerie Anhavassa sai minut iloiseksi kahdestakin syystä. Ensinnäkin se oli hauska. Toiseksikin se oli hauska – vaikka olin etukäteen päättänyt inhota sitä. Tulin siis siitäkin iloiseksi, että osoitin itselleni kykeneväni sittenkin olemaan olematta ennakkoluulojeni vanki. Billgrenin suvereeniudessa on samalla jotain epäilyttävää että jotain kadehdituttavaa. Se varmuus, jolla hän pilkkaa suomalaisia ruskeanharmaita lempitauluja, on tietysti jollain tavalla ärsyttävää – varsinkin kun hän sanoo joistain töistään, että ne "ovat miltei alkuperäisten toisintoja, parempia vain". Ilona Anhava toteaa gallerian kotisivuilla, että "the works are painted with skill, airily and wonderfully, as only Billgren knows how". Tuskin Anhavakaan ihan tosissaan on, sillä Billgrenin maalaukset ovat todellisuudessa aika tuhnuja, nopeasti duunattuja ja maalaustekniikaltaankin varsin kitschahtavia, mutta eihän sillä mitään väliä taida olla. Itse asiassa on ihan sama, vaikka ne olisi maalattu tilauksesta Itä-Aasiassa. Minä ainakin koen tämän täysin käsitteellisenä projektina ja sellaisena myös siitä nautin. Näyttelyssä on runsaasti hauskoja oivalluksia. Varsinkin Pekka Halosen (1865–1933) Avannolla (1900) on saanut osakseen useampiakin hienoja tulkintoa. Osa hienosti toteutettuja kolmiulotteisia dioraamoja, kuten alla oleva Pyykkärin elämä 5:
Niinpä jouduin vain antautumaan hänen taiteensa edessä. Ja onhan se varmaan niin kuin Billgren kirjassaan toteaa:"Kaiken olen tehnyt niin suomalaisessa hengessä kuin ruotsalaiselle vain on mahdollista."
Vaan osataan sitä meilläkin olla suvereeneja. Galleriaan tupsahti yhtäkkiä lenkillä oleva Jani Leinonen (s. 1978), joka totesi:" Onhan toi tuunaaminen vähän niin kuin jo tehty. Ja veti hupun päähänsä:
Mutta kyllä hänkin taisi loppujen lopuksi pitää näkemästään. Tiedä vaikka olisi saanut joitain ruotsalaisideoita.
Ernst Billgren: Paremmaksi pantua suomalaista taidehistoriaa. Parvs Publishing 2010.
Samat hyväntuulisuus koskee myös Billgrenin kirjaa, jossa hän humoritstisesti kertoo projektistaan. Varsin pikkuruinen kirjahan tämä on, eikä sen lukemiseen ratikassa montaa pysäkinväliä mennyt. Mutta edes hetken silti nauratti.
Oikein jo odotan sitä, että saan luettua hänen aiemmin alkuvuodesta suomennetun kirjansa Mitä on taide? (Teos 2010).
Mutta eihän tämä kovin vakavaa taidetta ole. Toisin kuin Billgren, minä nimittäin jostain syystä vielä uskon sellaisenkiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti