Kävelin jo toista kertaa Katariina Sourin (s. 1968) Galleria 4-Kuuden näyttelyn (5.5.–1.6.) ohi menemättä galleriaan sisään. Nyt oli ikkunalle ilmestynyt ysi teos lisää ja runsaasti lehtileikkeitä, muun muassa Anna ja Me Naiset sekä molemmat iltapäivälehdet:
Tänä hiipuvan kuvataidekirjoittelun aikana on jotenkin surullista katsoa sitä, miten ja mistä syystä ja kenestä ja mihin ne vähät tekstit sitten kirjoitetaan. Ja kuka niitä kirjoittaa. Välillä tunnen olevan yksi viimeisistä dinosauruksista.
En siis viitsinyt taaskaan mennä sisälle, mutta sen verran sosiologinen olen mielenlaadultani, että päätin ruveta seuraamaan sitä prosessia, jolla Souri legitimoituu – tai yrittää legitimoitua – taiteilijana.
Muistelin myös Alivaltiosihteerin vanhaa ohjelmaa, jossa kundit keskustelivat kirjoista, joita eivät olleet lukeneet. Nyt tuntuu siltä, että Sourin näyttely on tässä suhteessa niin vaikuttava, että voisin olla menemättä katsomaan sitä vaikka kuinka monta kertaa. Taidan tehdäkin niin jo heti ensi viikolla.
Samalla reissulla katsastin Topi Ruotsalaisen (s. 1979) näyttelyn (15.5.–6.6.) Galleria Heinossa uudestaan. Syy tähän oli se, että törmäsin Hagelstamin antikvariaatin nurkalla erääseen vähän vanhempaan taiteenkeräilijään, joka haukkui Ruotsalaisen lyttyyn – ja nimenomaan esittävänä taiteilijana ja perinteisen tekniikan osaamattomuudesta. Ja Ruotsalainen on kuulemma onneton koloristikin. No, en minä sitten tiedä, jotain jytyä Ruotsalaisen maalaamisessa kuitenkin on:
Tätä mieltä on myös kansa, sillä nuori taiteilija oli viikossa kaiken myynyt. Ja siitä ei näinä aikoina voi kuin toivottaa onnea. Sitä paitsi, mitä siitä nyt 60 000 eurosta nyt kertyy, kun galleria vie varmaan noin puolet ja verottaja osansa. Vuoden palkka. Ja niin pitääkin, sillä on siinä varmaan liki vuoden työkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti