Julkaistua 26 & Virossa 17: Köyhän miehen kulkuneuvossa

Tämä aamuna tipahti postilaatikosta lehti, jota en ole koskaan aiemmin pitänyt kädessäni: Plan Suomi Säätiön lehti MaailmanKuva (No. 6 / maaliskuu 2010). Päätoimittaja Marja-Leena Suvanto tilasi minuta taannoin kolumnin lehden köyhyys-teemaan liittyen. Piti kirjoittamani Virossa reissuillani kokemastani köyhyydestä. Ja minähän mieluusti tein työtä käskettyä. On väliin hyvä kirjoittaa muustakin kuin taiteesta, ja kyllä taidettakin tulee sitten mietittyä aina uusista näkökulmista.

Köyhän miehen kulkuneuvossa  

Kun kohtaan köyhyyttä, olen lähempänä todella rikasta elämää.

Olen viime vuosina muuttanut radikaalisti aiemmin niin yltäkylläisiä elämäntapojani. Olen muun muassa luopunut yksityisautoilusta. Liikun päivittäin bussilla ja ratikalla ja myös kävelen paljon kaupungilla. Samalla olen tehnyt välttämättömyydestä hyveen ja olen alkanut harrastaa joukkoliikennettä. Lomailen useimmiten Virossa – ”vain” Virossa, niin kuin joku saattaisi asian ilmaista – ja sielläkin olen siirtynyt lähinnä joukkoliikennevälineiden käyttöön. Olen kirjoittanut Tallinnasta kaksi joukkoliikennevälineisiin perustavaa kirjaa, toisen raitiovaunuista ja trolleybusseista sekä toisen lähijunista, jotka vievät matkaajan kolmeen suuntaan noin 50 kilometrin päähän Tallinnasta. Ja vieläkin olisi kirjoitettavaa: mukaansa houkuttelevat ihan tavallisetkin kaupunkibussit ja ennen kaikkea vanhassa Itä-Euroopassa vieläkin niin yleiset reittitaksit (viroksi marsruuttatakso), joiden linjoja Tallinnaa ympäröivällä Harjumaalla on yli neljäkymmentä ja Narvan ja Venäjän rajan lähistöllä Itä-Virumaalla vähän alle neljäkymmentä. Viimeksi olen matkustanut sellaisella 1980-luvun Sudanissa, jossa liftailin ja liikuin reittitakseilla pari kuukautta keskellä absoluuttista köyhyyttä.

Köyhyyden yhteydessä on totuttu absoluuttisen köyhyyden – siis se tilanne, kun tulot eivät riitä edes keskeisten perustarpeiden hankkimiseen – lisäksi puhumaan ”suhteellisesta deprivaatiosta”, jolla tarkoitetaan tulotasoa suhteessa ympäröivän yhteiskunnan varallisuuteen. Jos minulla ei siis ole varaa pitää yllä tässä yhteiskunnassa tyypillisenä pidettyä elintasoa, olen suhteellisesti tarkastellen köyhä. Minäkin alan liukua hiljalleen kohti niitä rajoja, olen jo alittanut ainakin puheenjohtaja Jutta Urpilaisen mielestä pienituloisen rajan ja tienaan vähemmän kuin keskiarvosuomalainen, mutta kyse on myös omista valinnoistani: turvallisuuttani lisää huomattavasti se, että tiedän kovan paikan tullen pystyväni tekemään enemmän töitä.

Ne ihmiset, joiden parissa Virossa matkustan, ovat joka tapauksessa yleensä minua paljon köyhempiä. Ikään kuin omista piireistäni tulevista virolaisista ystävistäni ja tuttavistani ei kukaan matkusta edes raitiovaunulla. 

Syy siihen, että ihastuin raitiovaunumatkailuun joskus 2000-luvun alussa, oli epäilemättä se, että raitiovaunussa tunsi olevansa oikeiden ihmisten keskellä. En tietenkään tarkoita, että vain köyhät ihmiset olisivat oikeita ihmisiä tai edustaisivat jotenkin autenttisemmin kansaa, mutta Tallinnan vanhassakaupungissa törmää vain sellaisiin virolaisiin, joilla on joku turistia varten varattu rooli opetettuine, toistuvine sanoineen ja ilmeineen.
 

Raitiovaunu vie minut aina laitakaupungille, ja kun syön seljankaa tai pelmeneitä paikallisessa kuppilassa, olen myös tekemisissä useimmiten köyhien ihmisten kanssa. He ottavat toisinaan myös kontaktia vieraaseen, ja useimmiten se on varsin ystävällistä. Sitten kun matkustaa maaseudulle, huomaa eron vielä selvempänä. ”Köyhä antaa vähästään, rikas ei paljostakaan” on sanonta, jonka paikkansapitävyyden opin jo itse asiassa 1980-luvun Sudanissa, jossa pikkupaikkaan eksynyt satunnainen vieras oli aina myös kunniavieras. Maaseudulla tämä taitaa ainakin osittain olla totta vielä Pohjois-Euroopassakin.

Maaseutu ja kaupunki muodostavat myös aivan erilaisen kontekstin köyhyydelle – sekä absoluuttiselle että suhteelliselle. Maaseudulla köyhä erottuu ympäristöstään paremmin, ja se tuottaa omia ongelmiaan, mutta toisaalta suhteellinen ympäristökin alkaa olla usein toisenlainen: nykypäivänä maaseudulla – sekä Virossa että Suomessa – on jo paikkoja, jossa ihan kaikki ovat suhteellisen köyhiä.

Muistan varmaan ikuisesti sen hetken Virossa, kun huomasin perunankin voivan olla kallista. Olin juuri lukenut Helsingin Sanomista vähän ihmetellen artikkelin, jossa kerrottiin, kuinka arvostettu ja kallis herkku peruna saattoi Itä-Virumaalla olla. Muutaman kymmenen kilometrin päässä Tallinnasta, Loksan hiipuvan pikkukaupungin torilla sitten katselin, kuinka kuluneisiin mutta siisteihin vaatteisiin pukeutunut eläkeläispariskunta valikoi myyjältä tarkkaan ne kaksi perunaa, jotka pussiinsa poimivat.

Harvoin minua maailmanmenoa tarkastellessani oikeasti itkettää, mutta tuolloin oli pala kurkussa. Kiinnostavaa oli kuitenkin se, että kyseessä ei ollut pelkkä suru ja sääli. Mukana oli paljon myönteistä tunnetta: kunnioitusta pariskunnan ulkoista arvokkuutta kohtaan. Näen josta syystä asiat usein kertomuksina, ja niinpä kuvittelinkin heti jotain sellaista, että illalliseksi syödyn maukkaan keiton jälkeen luetaan ääneen vaikkapa A.H. Tammsaaren romaania Oikeus ja totuus tai kuunnellaan radiosta Gustav Ernesaksin johtamaa kuorolaulua. Virolaiset ovat nimittäin sivistyskansaa.

Romanttistahan tämä tietenkin on, mutta ei kai se ainakaan vahingoita ketään, että oppii rakastamaan tai kunnioittamaan ihmisiä – vaikka toisinaan vähän väärästäkin syystä. Tämän olen oppinut julkisissa kulkuneuvoissa, joissa ihmiset eivät näyttele minulle yhtään mitään. Heidän kasvoistaan, vaatetuksestaan ja tavastaan kantaa itsensä saatan lukea niin monenlaisia tarinoita. Osa niistä on vain kuvitelmiani mutta osa on taatusti totta. Kaiken näkyvän köyhyyden kautta olen lähempänä todella rikasta elämää. 

*** 

PS. 10.5. Kuvat lisäsin tänään. Ne ovat käytetyjen vaatteiden liikkeitä Viron ja Latvian rajalla sijaistevasta Valgasta, jossa vietin viikon toissa vuonna. Kuvasin tuolloin pikkukaupungin kaikki alan liikkeet, joita oli kaikkineen toistakymmentä.