Luentokeikkani ansiosta sain vihdoin tutustuttua Kuntsin modernin taiteen museoon, joka on toiminut nyt kolme vuotta Vaasan sisäsatamassa, aivan rannassa sijaitsevassa entisessä uusrenessanssisessa tullipakkahuoneessa (1875). Oikein pieni sympaattinen museo, jonka kaksi kerrosta tarjoavat riittävän tilan ja jossa ei kuitenkaan ole eksymisen tai umpikyllästymisen vaaraa.
Nyt toisessa kerroksessa oli Teoksia Henna ja Pertti Niemistön nykytaiteen kokoelmasta (27.3.–23.5.). Olen aina jotenkin vähän vierastanut Niemistöjen tiettyä taideruhtinasmaista mahtailevuutta – tapasinkin Henna Niemistön (1933–2004) pariin otteeseen – jättitaidepalkintonsa kanssa. Kyse on siis Ars Fennicasta. Mutta mitäpä tässä itkemään, kun taidetta tuetaan.
Sitä paitsi heidän Hämeenlinnan taidemuseoon deponoimansa kokoelma on mittava ja sangen hieno. Kyllä sen näki tästäkin pienestä kattauksesta, jossa esitellään Ars Fennican saaneita tai ehdolla olleita taiteilijoita säätiön kokoelmista. Kyllä näille kaikille olisi ison palkinnon suonut. Oli esimerkiksi ilahduttavaa, että Anu Tuominen (s. 1961) sen aikoinaan sai:
Tuoreimman Ars Fennican sai Jussi Kivi (s. 1959), mikä myös ilahdutti minua. Kiven palkintonäyttelyssä (27.3.–23.5.) oli esillä edustava valikoima hänen retkeilyteemojensa tuloksia: valokuvia, piirustuksia, muistiinpanoja ja muutamia esinekoosteita:
No puolueellihen minä olen, koska kirjoitin Kivestä Ars Fennica-kirjaan esittelyn ja myös Kuntsille lyhyen tekstin ilmaiseksi jaettavaan esitteeeseen. Sen museo oli unohtanut lähettää minulle, ja niinpä luin sen uudestaan nyt museokahvilan kahvikupin ääressä. Joskus sitä ilahtuu omasta tekstistäänkin yllättävän paljon. Nyt tuli sellainen tunne, että olin saanut Kiven teemat puristettua varsin ymmärrettävään pakettiin – ja nimenomaan ns. tavallista museovierasta silmällä pitäen, niin kuin toimeksianto oli:
”Tunneli loppuu aina kesken”
Kuvataideakatemiasta vuonna 1982 valmistuneella helsinkiläisellä kuvataiteilija Jussi Kivellä (s. 1959) pysyy tarvittaessa pensselikin kädessä, mutta ei hän maalauksistaan ole kovinkaan tunnettu. ”Eniten minua kiinnostaa maisema”, Kivi kuitenkin itsekin toteaa, mutta se ei tarkoita sitä, että hän matkustaisi esimerkiksi säännöllisesti Kolille maalausvälineet mukanaan. Pikemminkin hän saattaa tutkailla karttaa, ja päätellä tiettyjen merkkien perusteella, että juuri tuolla saattaisi olla kiinnostava paikka. Tai sitten hän saattaa lukea hyvinkin monenlaista historiaa ja päätellä että joistain asioista jää luontoon tietynlaisia merkkejä, jotka voivat olla kiinnostavia ja joita voi käydä etsimässä ja dokumentoimassa eri tavoin. Ei Kivi ole outo vieras edes Kansallisarkistossa tai Sota-arkistossakaan. Pitkän kokemuksen tuottama päättelykyky tuottaa tässäkin lajissa tuloksia: usein juuri siellä, minne Kivi matkustaa – tai pikemminkin retkeilee – sitten saattaakin olla juuri sitä, mitä Kivi lähti etsimään.
Retkeilykin vaati erilaisia taitoja – nuotion sytyttämisen lisäksi paikkojen historiallisen merkitysten ymmärtämistä, jota taiteen avulla voi vielä jalostaa, ja niinpä Kivi on kirjoittanut aiheesta jopa kirjan: Kaunotaiteellinen eräretkeilyopas (Taide 2004, 2. painos 2009).
Mutta mikä Kiven kiinnostuksen varsinainen kohde on? Maisema on ehkä sillä tavoin rajoittava ilmaisu, että mieleen tulee usein lähinnä ne suomalaisen taiteen kultakauden korkealla sijaitsevat paikat, joissa lukemattomat taiteilijat ovat käyneet vahvistamassa saman paikan olemusta vaikkapa ns. kansallismaisemana. Kiven kohteena on pikemminkin paikka, erilaiset paikat. Arkkitehtuurin yhteydessä on puhuttu usein paikan hengestä (genius loci), mutta eiköhän Kivikin ole nimenomaan etsimässä paikan henkeä – riippumatta siitä, onko kyse luonnonmaisemasta tai kulttuurimaisemasta.
Itse asiassa Kiven retket suuntautuvat usein juuri luonnon ja kulttuurin raja-alueille – sinne mistä ”luonto alkaa” – miten sen kukin on määritellyt – tai sinne missä luonto on juuri jättämässä historiaa alleen – lopulliseen pimentoon, jossa esimerkiksi yksinäinen piilossa oleva vanha kaivostunneli tai linnoitustöissä syntynyt kaivanto odottaa kokijaansa.
Kivi tietää myös, miltä tuntuu seistä kylmässä yössä ja ottaa pimeästä hohtavasta kaatopaikasta valokuvaa. Valokuvan isäksi Kivi tekee muistiinpanoja ja taideteoksia eri tekniikoilla: hän kirjoittaa, piirtää, kartoittaa ja videoi.
Mutta mikä se paikan henki sitten oikein on? Kivellä on työsään epäilemättä osin provokatiivinenkin juonne: ”Tämä on kyllä kauniimpaa kuin moni muu, jota kauniimpana pidetään”, hän saattaa todeta. Näin hän myös ravistelee niitä annettuja ehtoja, joilla luonnonkauneutta yleensä arvostetaan – usein liikoja miettimättä. Epäilemättä Kivi haluaa lisätä – tai tarkentaa – tätä miettimistä. Kivi haluaa myös löytää salaperäisyyttä, tiettyä jännittävyyttä, jota paikkoihin kätkeytyy. Hän toivookin aina vähän poikamaisesti, että luola olisi isompi: ”Tunneli loppuu aina kesken.”
Paikan hengestä on usein todettu, että sitä ei voi synnyttää. Paikan merkittävyys tai merkityksellisyys syntyy tiettyjen historiallisten ehtojen kautta, jos on syntyäkseen, mutta ei sitä oikein voi valmistaa. Kyse on pitkästä prosessista, jossa myös kirjallisuus, kuvataide ja musiikki näyttelevät omaa osaansa. Kaikki me osaamme asennoitua esimerkiksi tietynlaiseen visuaaliseen kuvastoon ja jopa musiikkiin, kun kuulemme ilmaisun ”Pariisin siltojen alla”. Jokainen osaa liittää sen myös jollain tavoin romantiikkaan. Tätäkin prosessin hallitsemattomuutta Kivi tietyllä nimittäin tarkoitti paikan suojelushenkeä. tavalla kyseenalaistaa, sillä taiteilijana hän on luomassa uusia merkityksiä sen sijaa että vain tukisi vanhoja. Taitelijana hän ei siis pelkästään tutki paikan henkeä, hän on paikan henki – alkuperäisessä merkityksessään genius loci.
Kun Kivi esittää katsojalle paikoista syntynyttä aineistoa, on täysin ymmärrettävää kysyä, että mikä tässä nyt sitten on taidetta. Onko Kiven yksittäinen piirros tai luonnos taideteos? Näin on syytä ajatella, mutta sama piirros voi myös olla osa laajempaa installaation kaltaista kokonaisuutta. ”Ei minua todellisuudessa kiinnosta se, että onko joku taidetta, minua kiinnostaa itse se aihe, paikat”, toteaa Kivi sillä vapaudella, joka taiteilijalla on ja joka hänelle on syytä myös sallia, sillä juuri se vapaus tuottaa edellytykset katsoa esimerkiksi ympäristöämme jollain aivan uudella tai totutusta poikkeavalla tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti