Lueskelin vielä yötä vasten Solomon Volkovin kirjaa Pietari (Otava 1996). Se on osoittautunut kirjaksi, joka tuottaa minulle suuren mielihyvän lisäksi aivan liian suurta ahdistusta – ajan riittämättömyydestä. Nyt luin hänen kertomustaan Natan Altmanin (1889–1970) kuuluisasta rakastetun runoilija Anna Ahmatovan (1889–1966) muotokuvasta (1914):
Taidehistorioitsija ja kriitikko Nikolai Punin (1888–1953) – Ahmatovan kolmas mies – piti maalausta kuulemma Altmanin parhaana työnä.
Ilman Volkovia en olisi ymmärtänyt sitä, kuinka merkittävä muotokuva oli jo syntyaikanaan. Volkovin mukaan siitä "tuli heti eräänlainen symboli". Ahmatovan lisäksi muotokuva oli "yleispätevä kuva modernista naisrunoilijasta". Se oli myös aikakauden symboli; Roman Timenchikin mukaan teos oli "yleisen henkisen levottomuuden ruumillistuma".
Mieleni on jo pitkään tehnyt lukea Puninin päiväkirjoja, jotka julkaistiin taannoin englanniksi, samoin haluaisin jo lukea Ahmatovan laajennetun suomennosvalikoiman, jonka Marja-Leena Mikkola teki Tammelle 2008. Mistä ihmeestä saisin aikaa kaikelle tälle?
Ilman Volkovia en olisi ymmärtänyt sitä, kuinka merkittävä muotokuva oli jo syntyaikanaan. Volkovin mukaan siitä "tuli heti eräänlainen symboli". Ahmatovan lisäksi muotokuva oli "yleispätevä kuva modernista naisrunoilijasta". Se oli myös aikakauden symboli; Roman Timenchikin mukaan teos oli "yleisen henkisen levottomuuden ruumillistuma".
Mieleni on jo pitkään tehnyt lukea Puninin päiväkirjoja, jotka julkaistiin taannoin englanniksi, samoin haluaisin jo lukea Ahmatovan laajennetun suomennosvalikoiman, jonka Marja-Leena Mikkola teki Tammelle 2008. Mistä ihmeestä saisin aikaa kaikelle tälle?
Sitä paitsi kaipaan jo takaisin Pietariin, jossa juuri kävin. Nytkin jäin Ahmatova-museo käymättä, koska olin siellä jo aiemmin käynyt. Näkemättä jäi siis takki, joka Puninilta jäi naulaan roikkumaan, kun hänet yöllä vuonna 1949 vietiin, ja joka siellä vieläkin samassa paikassa roikkuu:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti