Aamupäivän vietin puhelin kiinni ja kirjoittaen keskittyneesti Suomen arvostelijain liito 60-vuotisjuhlakirjaan tilattua artikkelia. Sainkin laajan, yhdeksänliuskaisen jutun
Sveitsissä jo pitkään asuneen kuvanveistäjä Veikko Hirvimäen (s. 1941) käsialaa oleva Mika Waltarin (1980–1979) muistomerkki Kuningasajatus (1985) herätti aikoinaan runsaasti närää. Itse pidin siitä alusta alkaen. Ymmärrän kuitenkin tuota keskustelua, sillä olihan veistos aika raju. Juuri kun oltiin hädin tuskin totuttu ei-esittävän abstraktin julkisen taiteen mahdollisuuteen, ilmaantui veistos, joka tuntui rikkovan vielä modernisminkin sääntöjärjestelmiä aika rankasti. Ainakin siitä puuttuu perinteisemmän plastisuuden lisäksi tiettyä yhtenäisyyttä, jota on totuttu pitämään tärkeänä esteettisenä kategoriana. Ja juuri sellaisena veistos tuntuu vieläkin aika raikkaalta. Paikan henkeä se on myös kyennyt luomaan, varsinkin kun pientä puistoa on pidetty paremmassa kunnossa. Luulenpa, ettei Waltarikaan pahemmin kääntyile haudassaan, oli valtioneuvos Harri Holkerin johdolla toiminut kansalaisryhän mitä tahansa mieltä edelleenkin.
Kisahallin takana on yksi Helsingin surullisimmista julkisista veistoksista. Kyseessä on Terho Sakin (1930–1997) Lasse Virenin juoksijapatsas (1994). Hieno veistäjä oli tuolloin jo sairas ja vanha mies, eikä häneltä olisi pitänyt varsinkaan mitään näköispatsasta tilata. Ei se edes ollut Sakin laji. Näin vain kuitenkin tapahtui, ja lopputulos on suoraan sanoen karmivan huono – joskus on pakko tinkiä hienotunteisuudesta. Veistos on plastisesti onneton, sen vesipäinen anatomia on kummallinen ja Virenkin kaatuu omituisesti eteenpäin. Eikä se muuten edes näytä Vireniltä. Niin ettei siitä oikein keksi mitään myönteistä sanottavaa. Surullista.
Lasse Virenin kotipaikakunnalla Myrskylässä sijaitsee vielä muuten sen toisintokin.
Vielä paljon enemmän toisintoja – pronssivaloksia on kaikkineen viisi – on kuitenkin lähellä sijaitsevasta Wäinö Aaltosen (1894–1966) muovaamasta Paavo Nurmesta (1925, tämä valos paljastettiin paikallaan olympialaisvuonna 1952). Teki Aaltonenkin vanhemmiten aika kökköjä julkisia veistoksia (niin kuin vaikka eduskuntatalon eteen), mutta tämä Nurmi on mielestäni klassista kaunista veistotaidetta – siihen en jaksa ottaa kantaa, että onko juoksuasento virheellinen, virheellinen nimittäin on realistisessa mielessä toki veistoksen klassinen alastomuuskin. Se on varsin sympaattinen aikansa veistos, ja historia on myös näyttänyt sen ikonisen potentiaalin – varmaan miltei kaikki suomalaiset tunnistavat sen.
Lähempänä Stadikaa on puiston suojissa vielä yksi urheiluveistos. Kyseessä on Nina Sailon (1906–1998) Tahko Pihkala (1987). Nina Sailohan oli ensin Alpo Sailon (1877–1955) oppilas ja sittemmin vaimo, ja tämä veistos muuten perustuukin Alpo Sailon luonnokseen. Ei ole Alpo Sailoltakaan olemassa kovinkaan monta hienoa julkista veistosta, mutta tämä – on se nyt sitten kumman hyvänsä – on kyllä sieltä huonoimmasta päästä. Eikä veistos enää oikein ole omaa aikaansakaan eli se on ns. anakronismi. Se muistuttaa suoraan sanoen pahimmanlaatuista sosialistista realismia eli on veistotaiteen sijaan silkkaa kitschiä. Onneksi se on kuitenkin aika piilossa puskassaan. Kyllä sen kanssa voi siis elää. Tai on tietty pakkokin.
Ja poislähtiessä sitten vielä yksi minulle rakas veistos. Kyseesä on nuorena kuolleen hienon veistäjän Taisto Martiskaisen (1943–1982) vuoden 1918 kansalaissodan punaisten uhrien muistomerkki Crescendo (1970). Rakas se on minulle toki poliittisesti – isoisänikin istui pitkää tuomiota Tammisaaren vankileirillä –, mutta politiikan sijaan kyse on nyt lähinnä veistotaiteesta ja paikan hengestä, jonka olen hiljalleen tajunnut. Varsinkin sen kerran tulen ikuisesti muistamaan, kun tapasin veistoksen luona olleella puistonpenkillä pari vuotta sitten naisen, joka luki siellä kesäisenä päivänä Elmer Diktoniuksen (1896–1961) romaania Janne Kuutio (Tammi 1946). Martiskaisen muotokieli on voimakkaan ekspressiivistä, ja tunnelma on kaikkineen aika rankka. Tätä tukevat myös veistoksen taakse kiveen hakatut Diktoniuksen, Maiju Lassilan (1867–1918) ja Elvi Sinervon (1912–1986) sanat. Ja jos joku nyt ajattelee, että tottahan toki minun itsekin punikkina täytyy tätä veistosta kehua, voin todeta, että esimerkiksi Erkki Kannoston (s. 1954) Punavankimuistomerkki (1978) Lahdessa on mielestäni aika karsea.
Mutta yksi kasku on vielä pakko kertoa. Olin kerran haastateltavana, kun olin julkaissut kirjan Sankarimatkailija Helsingin raitiovaunuissa (Like 2007). Minun piti viedä kolmikymppinen naistoimittaja muutamaan kohteeseen, ja valitsin muun muassa tämän veistoksen. Hän piti sitä oikein kiinnostavana ja kysyi sitten: "Pystytettiiinkö niille valkoisille muuten mitään muistomerkkejä?" Muisti on siis oikeasti aika lyhyt. Ja kyse oli vielä ammattitoimittajasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti