On taas aika olla kiusallisen rehellinen. On paljon gallerioita, joissa ei tule käytyä käytännöllisesti katsoen lainkaan. Joku niistä on myös sellainen, jonka tipahtaminen ahkerien näyttelyissä kävijöiden reitiltä on aivan erityisen surullinen asia: on sellaisiakin gallerioita, joiden historiallinen merkitys saattaa olla hyvinkin suuri mutta jotka ovat myöhemmässä elämässään vajonneet jonnekin pikkuporvarillisen maun pohjamutiin.
Aika usein katsonkin näyttelyitä vain ohimennen ikkunasta. Ennen kun vielä poltin, saatoin tehdä sitä edes vähän pidempään: yhden tupakan verran. Nykyään vain painan vähän päätäni lasiin, vilkuilen ja sitten jatkan matkaa. Ei tässä sinänsä mitään ihmeellistä tai myöskään mitään aivan erityisen ylimielistä ole. Kyllä rutinoitunut katsoja pystyy aika pienelläkin vilkaisulla näkemään näyttelystä sen, onko siinä mitään varsinaista katsottavaa.
Minä olen ehkä kiinnostunut taiteesta käsitteen vähän suppeamassa merkityksessä. Sisustuskuvista en ole lainkaan kiinnostunut sen paremmin työni kuin henkilökohtaisen harrastuksenikaan takia. Toki tunnustan tällaisen näyttelytoiminnan legitiimisyyden enkä – varsinkaan näin iän kartuttua – jaksa erityisesti hyökkäillä sitä vastaan. Molemminpuolinen realismi lienee paras tae rauhalliselle yhteiselämälle.
Tarkoitan tällaisia näyttelyitä kuin eilen ikkunasta kuvaamani, suomessa kymmenisen vuotta asuneen nicaragualaissyntyisen Sergio Rodasin näyttely (23.4.–20.5.) Taidesalonki Piirrossa:
Itse Rodas sanoo tiedotteessa: "Sinfonía Tropical -taidenäyttelyn tarkoituksena on pohtia luonnon tärkeyttä ja luontoa vaanivia tämänhetkisiä uhkia." En minä vain ymmärrä sitä, miten nämä söpöt kalakuvat näin toimisivat. Minusta ne näyttävät lähinnä koululaisten piirtämiltä värikkäiltä kalakuvilta, joita mahtuu tusinaan ihan niin paljon kuin osaatte kuvitella, enkä millään saa pakotettua itseäni sisään katsomaan niitä tarkemin.
Samaa koskee kadun toisella puolella Galleria 4-Kuudessa näyttelyään (5.5.–1.6.) pitävää Katariina Sourin (s. 1968, ent. Kata Kärkkäinen) uusia töitä. Ikkunasta näkee, että hän on selvästi harjoitellut ja oppinut lisää sitten edellisen ikkunasta katsomiseni. Jotkut pillerinpyörittäjämaalaukset näyttävät jopa ihan siedettäviltä – siis niiinku pikkuporvarillisina sievinä kuvina. Ajattelen jopa, että jonain päivänä saatan ohimennen piipahtaa sisällekin – ensimmäistä kertaa muuten kyseiseen galleriaan.
Samalla minua hymyilyttää, kun ajattelen sitä julkisuusrumbaa mikä seuraa siitä, kun Katariina Souri jättää jäsenanomuksen Taidemalaaraliitooon ja tulee hylätyksi. Mutta kurkistakaa siis tuonne:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti