En edes kunnolla muista sitä, milloin olen viimeksi käynyt Suomen kansallismuseossa. Pitäisihän siellä käydä itse asiassa säännölllisesti, mutta jotenkin tällaiset peruspaikat tulee otettua liian annettuina, jolloin ne on liian helppo unohtaakin. Tänään menin kuitenkin uintireissullani – muuten olenkin keskittynyt kirjoitus- ja toimitushommiin – käymään siellä, koska museossa on esillä Kuutti Lavosen (s. 1960) ja Osmo Rauhalan (s. 1957) Tyrvään Pyhän Olavin kirkkoon tekemien maalausten luonnosten näyttely (26.3.–12.9.). Tämä myöhäiskeskiaikainen harmaakivikirkkohan tuhopoltettiin vuonna 1997, ja sitten se urhoollisen kansalaistoiminnan ansiosta vihittiin entistä ehompana uudelleen käyttöön elokuussa 2009.
Kansallismuseon näyttely oli oikein hienosti rakennettu, ja sitä säesti myös valokuvaajana tunnetun Mikko Joonan (s. ?) 9-minuuttinen video, jossa molemmat taiteilijat puhuivat viisaita siitä, miten he hankkeen toteuttivat:
Kuutti Lavonen
Osmo Rauhala
Oli kiinnostava kuunnella taiteilijoiden kertovan ratkaisujensa taustoista. Kerrankin olisi filmiltä kaivannut jopa lisää pituutta.
Kiinnostava oli näyttelykin. Rauhala on valinnut omaan työhönsä keskiaikaisen kirkkomaalauksen yksinkertaisen ääriviivatyylin, mikä on ihan ymmärrettävä ratkaisu, mutta vähän sapluunamaisiksi hänen työnsä kuitenkin mielestäni jäävät:
Odotin todellisuudessa Lavoselta enemmän maneerista jälkeä, koska hän ollut enkeleissään ja pyhimyksissään sekä taitava että äärimmäisen suosittu, mutta hän olikin tehnyt jotenkin vähemmän kuulasta ja pannut mukaan ripauksen ekspressiivistä sydänverta. Aika hienoja duuneja:
Mutta itse kirkon maalauksiin uskallan ottaa varsinaisesti kantaa vasta sitten, kun olen ne paikan päällä kokenut. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Vaikea kuitenkaan on uskoa, että ihan samanlaista 2000-luvun perusjuttua tästä tulee kuin tuli sata vuotta sitten Tampereen tuomiokirkosta, jonka maalaukset tekivät Magnus Enckell (1870–1925) ja Hugo Simberg (1873–1917). Näihinhän vertailua on nyt koko ajan suoritettu. Mutta eivät nämä myöhemmät mestarit tunnu olevan lainkaan niin uskaliaita kuin vanhemmat olivat aikoinaan. Mutta pitäisikö? Pitäisikö kirkossa olla vaikka Eija-Liisa Ahtilan (s. 1959) videoscreenit ja Markus Copperin (s. 1968) liikkuvat reliefit? No, tämä nyt oli vain tällainen hassu ajatusleikki. Palaan asiaan, kun joskus olen matkustellut.
***
Vastapäätä Helsingin kaupunginmuseossa oli sielläkin kiinnostava näyttely: Hakasalmen huvilassa on vielä kesän loppuun valokuvanäyttely Foto Signe Brander (14.10.2009 – 29.8.2010). Tosi hieno näyttely ja tiedoksi kaikille: VAPAA PÄÄSY, mikä ei nykymuseoissa ole kovin yleistä. Tämä mahdollistaa myös useamman käynnin, minkä näyttely kyllä kestää, varsinkin kun siellä on tarjolla myös kaksi 15-minuuttista filmiä: Douglas Sivénin ohjaama Signen Helsinki (2005), jonka voi myös halutessaan lainata DVD:nä kirjastosta, sekä multivisioesitys, jossa vanhat kuvat rinnastetaan nykynäkymien kanssa – tästä linkistä voi katsella näitä rinnastuksia. Kaikkineen kannattaa siis varata tunti aikaa.
Signe Branderin (1869–1942) Helsinki-kuvat ovat aivan tajuttoman hienoja, ja niissä osansa ovat saaneet myös ihmiset arkisissa puuhissaan. Tässä pojat 5. linjan kaivolla vuonna 1911:
Brander kuvasi Helsingin muinaismuistolautakunnan toimeksiannosta muuttuvaa Helsinkiä vuosina 1907–13, kaikkineen 907 valokuvaa, joista moni on nyt isoon kokoon vedostettuna nähtävillä näyttelyssä. Uusi kirjakin Branderin aiemmin julkaisemattomista kuvista julkaistiin näyttelyn yhteydessä.
Tässä muuten Signe Branderin panoraamat.
Tässä muuten Signe Branderin panoraamat.
***
Tuli sitten katsottua vähän julkista taidettakin. Kansallismuseon rappusilla on karhu, jota kannattaa katsoa ihan erikseenkin:
Kyseessä ei ole Jussi Mäntynen (1886–1978) vaan Emil Wikström (1864–1942), jonka graniittinen Karhu (1910) paljastettiin vuonna 1918. Oikeastaan aika hieno veistos.
Miltei nurkan takana on myös Alpo Sailon (1877–1955) M.A. Castrén (1921) – sekin ihan kelpo pysti:
Ja näinhän minä tässä pari päivää sitten uintireissullani Mannerheimintien ja Sibeliuksenkadun nurkalla Essi Renvallin (1911–1979) Kalan ja pojan (1936), joka oli pitkään varastossa mutta jonka taloyhtiö varusti suihkulähdeveistokseksi uudestaan vuonna 2004. Se onkin kaikessa vanhahtavuudessaan varsin sympaattinen:
Kyllä oikeassa kaupungissa pitää olla juuri tällaisia julkisia veistoksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti