Aamulla kirjoitin huomisen radiokolumnin Kultakuumetta varten ja kävin sitten Pasilassa lukemassa sen. Aloitin jostain tuntemastani epämääräisestä kulttuuriähkystä ja kulttuurisen suorittamisen tunteesta ja päädyin miettimään sitä, voisiko arjen esteettisessä kokemisessa olla samanlaista vieraannuttamista kuin Viktor Šklovskin (1893–1984) mukaan on hyvässä taiteessa. Palaan aiheeseen huomenna.
Eräässä Radiotalon taukohuoneessa huomasin hauskan taideteoksen kaltaisen esineen:
Katsoin ensin nopeasti ja ajattelin, että sinne oli hankittu Miina Äkkijyrkän (s. 1949) maalaus. Ihmettelin kuitenkin sitä, että olipa se huonosti ripustettu tai siis liian iso tilaansa. Kun menin lähemmäksi, huomasin, että sehän onkin niitä painokankaita, joita Äkkijyrkkä on suunnitellut Marimekolle. Joku oli älynnyt laittaa kankaan kehyksiin, mistä syntyi itse asiassa aika hauskan näköinen duuni.
Tästä herää myös aika hauska teoreettinen ajatusketju. Tällainen kehystetty tuote ei ole ikään kuin varsinainen taideteos. Mutta mitä se sitten on, jos se tuottaa aivan samanlaisen tuntemuksen kuin samankaltainen öljymaalaus tekisi? Molemmista ainakin välittyy Äkkijyrkän suvereeni lehmänkuvaustaito kaikessa hienoudessaan. Ja hienohan se on. Luulenpa, hitto soikoon, että kehystän itsellenikin tällaisen – ehkä pienen ja jotenkin hauskasti rajaten, ja mietin sitten tarkemmin asiaa. Voisiko tällainen esimerkiksi olla sitä poptaidetta, joka vielä 1960-luvulla ei osannut tulla samanlaiseksi suosituksi ja kansan rakastamaksi fanittamisen taidemuodoksi kuin popmusiikki?
***
Sitten kävin päivittäisellä uintireissullani. Menin Stadikan sijaan Mäkelänrinteen uimahalliin, koska se oli Pasilaa lähellä ja halusin höyrysaunaan. Yläkerran aulassa oikein varta vasten pysähdyin ja katsoin Kari Huhtamon (s. 1943) veistosta Vedenvälke (2001). En ollut kovin innostunut Huhtamon tuoreesta näyttelystä, mutta kyllä hän tämän lajin komeasti hallitsee:
Sitä vähän ihmettelin, että kuuluvatko jalustan ympärillä olevat saniaiset alkuperäiseen suunnitelmaan. Huhtamon omila kotisivuilla olevassa kuvassa niitä ei nimittäin ole. En oikein ymmärrä niiiden funktiota. Mutta kaikkineen tällainen tyylipuhdas ja komeasti toteutettu kiiltävän teräksinen modernismi on aulojen juhlavaa taidetta par excellence. Tämä korostuu tietenkin vielä voimakkaammin silloin, kun joutuu suorittamaan vertailuja – tässä tapauksessa ikävä kyllä. Samassa aulassa on nimittäin tarjolla myös oikein huonoa taidetta:
Jalustassa lukee: "Mäkelänrinteen Urheilun Tukisäätiö on lahjoittanut tämän patsaan Helsingin kaupungille Mäkelänrinteen lukion urheilijoiden kiitoksena uintikeskuksesta, jonka suunnittelu käynnistyi koulun Kannatusyhdistyksen aloitteesta jo 1967 ja jatkui sitä varten perustetun Urheilun Tukisäätiön toimesta." Kyseessä on prinssi Monyo Mihailescu-Nasturelin (s. 1926) Uimari-niminen veistos. Nykyään floridalainen prinssi on Romanian vanhan kuningashuoneen jäsen ja ammatiltaan taiteilija – joskin selvästikin aika huono sellainen. Silkkaa kitschiähän tämä on.
Tämän hankintaan johtanut tarina olisi hauska kuulla.***
Ja sitten takaisin kotiin jatkamaan Kritiikin Uutisten toimittamista ja ARS 74 -aiheisen artikkelin kirjoittamista. Näyttelyissähän kriitikoiden ei maanantaisin tarvitse käydä. Galleriat ja museot eivät siis ole auki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti