Näyttelykuvia 47 & Julkaistua 23: "Taiteen tulee tavoitella mahdottomuutta"

Jatkan vähän kiusallista rehellisyyttä. Useimmiten sanon olevani onnellinen siitä, että saan tehdä tätä työtä. Joskus kuitenkin inhoan sitä – ja itseäni. Erityisesti vihaan nopeuden vaatimuksen tuottamaa lisääntynyttä pinnallisuutta. Vuoden nuori taiteilija, valokuvataiteilija Anni Leppälä (s. 1981) avaa näyttelyn (8.–30.5.) Galleria Amassa. Kauppalehti haluaa toisinaan olla nopea. Niinpä ne haluavat jutun – kritiikin sijaan siis pienen hekilökuvan – lehteen jo 6.5. Joudun siis kirjoittamaan sen mahdollisimman myöhään 5.5., että kykenisin näkemään edes jotain. Tapaan Leppälän ripustuksen alettua kello 11. Näen kolme lattialla olevaa työtä, yhden kunnolla, kaksi muoveissa:

Avaan tietokoneen ja juttelen sympaattisen nuoren taiteilijan kanssa hetken. En käytä digitaalista nauhuria, koska on kiire ja joutuisin purkamaan haastattelun kiireen takia julkisella paikalla kirjastossa enkä ole vieläkään muistanut hankkia kuulokkeita. Tarvitsen Leppälältä vain muutaman vastauksen, että haastattelu tuntuisi tuoreelta ja että siinä olisi jotain omaa ja uutta. Kotityöni olen eilen tehnyt jo aika hyvin, ja osaan sijoittaa Leppälän tekemisen taidemaailman konstekstiin. Meillä onneksi synkkaa hyvin. Vartissa on puhumiset puhuttu, ryntään Kirjasto 10:n suojiin ja avaan koneeni:

[Okei, okei, totta kai haluan elvistellä hienolla taustakuvallani. Tulee kuitenkin runollinen olo, kun tajuan, että Aleksandr Rodtšenkon (1891–1956) suunnittelema juliste huutaa "Kirjoja!" (Knigi) ja minä olen kirjojen keskellä juuri lempikirjastossani.] Sitten naputan tekstiä intensiivisesti kolme varttia ja lähetän sen s-postina lehteen. Ja aamuyöstä se jo tipahtaa postilaatikostani:

On tämä tekniikan maailma hienoa. Nyt tuon saman saa lukea jo tästä altakin. Tunnen toki itseni umpiproffikseksi ja olen vähän ylpeäkin siitä. Silti ottaa vieläkin pannuun. Olisin voinut istua taiteilijan kanssa vaikka kahvilan latte-kupin äärelle ja keskustella hänen kanssaan ihan rauhassa.

”Taiteen tulee tavoitella mahdottomuutta”

Vuoden nuoreksi taiteilijaksi valitulla valokuvataiteilija Anni Leppälällä on käynnissä kiireinen vuosi. Palkintonäyttely Tampereen taidemuseossa on juuri sulkeutunut, mutta uusi yksityisnäyttely Helsingissä on jo avautumassa. 

Anni Leppälä (s. 1981) valmistui Turun Ammattikorkeakoulusta / Taideakatemiasta, mutta jatkaa maisterinopintojaan Aalto-yliopiston taideteollisessa korkeakoulussa, mikä on tuonut hänet myös Helsinki Schoolin taikapiiriin. Leppälä ei kuitenkaan tunnista mitään tyylillisiä paineita. Hän on muualta valmistunut ja on ehtinyt jo rauhassa etsiä omaa ilmaisukieltään, joka ei monin osin vastaa ainakaan niitä stereotypioita, joita Helsinki Schoolista on esitetty. Valokuvasarjojen tuottaminen ja niiden temaattinen pohdiskelu on yksi tällainen.
– Minä en kuvaa varsinaisia sarjoja, toteaa taiteilija itse. Leppälä pohtiikin teemojaan pikemminkin avoimesti yksittäisten kuvien kautta.
Mutta mitä Leppälän teemat sitten ovat?
– Hetkellisyys, tunnistaminen, muutos ja muuttumattomuus. Muodonmuutos on minulle tärkeä. Tässä valokuva on hieno väline. Valokuvan kautta voi avata niin monella tavalla sen, miten asia muuttuu toiseksi. Kaikki liittyy kokemukseen, koska kokemus on jatkuvassa liikkeessä.
Hetken ja muuttumattomuuden vuorovaikutusta tavoitteleva Leppälä puhuukin ”kokemuksen ihmeestä”.

Luonnon valossa

Vaikka Leppälän vähäeleiset valokuvat ovatkin useimmiten lavastettuja ja niiden filosofinen tematiikkaa saattaakin tuntua olevan varsin kaukana dokumentaarisen valokuvan tai esimerkiksi luonnosta tai rakennetusta ympäristöstä esteettisiä vaikutelmia etsivän kuvan kanssa, eivät tietyt valokuvan perusasiat ole Leppälänkään työskentelyssä unohtuneet. Jo nimensäkin mukaisesti valokuva on sekä riippuvainen että kiinnostunut valosta – niin Leppäläkin. Hän kuvaa yleensä luonnonvalossa ja käyttää hyväkseen ihmisen psyykestä tuttuja tehokeinoja. Eikö hämärässä olekin jotain salaperäistä?
Leppälä kuvaa ihmisiä ja paikkoja, mutta ei erityisyyden tunnistettavuutta tai luonnetta hakien. Paikat ovat tärkeitä, mutta varsin filosofisesti tuo merkitys nuorelle taiteilijalle rakentuu:
– Olennaista on hetken muuttuminen kuvaksi, siihen merkitty kokemuksen paikka, johon menneisyyden läsnäolo myös läheisesti sitoutuu. 

Mahdottoman tavoittelua

Leppälää 2000-luvun nopea menestys – ensimmäisen yksityisnäyttelyn hän piti vuonna 2004 – ei ole hirvittänyt. Hän on nuori ja ahkera, eikä hänen ole vielä tarvinnut sanoa ei näyttelykutsuille. Tähden elkeiden sijaan – sillä sitähän hän jo on – hän kokee itsensä jopa vähän ujoksi:
– Taidan laittaa pään joskus pensaaseen, enkä halua rakentaa itselleni mitään urapaineita. Taidemaailma avajaisineen ja juhlineen tuntuu joskus aika hämmentävältä, kun on tottunut olemaan kuvien kanssa yksin.
Kysyn lopuksi sitä, mitä hän taitelijana unelmoi.
– Jotain ihmettä. Sitä tavoittelee mahdotonta ja epäonnistuu. Ja sitten taas tavoittelee mahdotonta...