Se julkaistiin Galleria Ortonin näyttelyn yhteydessä ilmestyneessä räätälintyönä sikarilaatikkoon tehdyssä pienessä näyttelyluettelossa, josta otettiin vain sadan kappaleen painos. Oman tekstini lisäksi mukana oli muistelukset taidemaalari Jorma Hautalalta (s. 1941) ja sanoittaja Vexi Salmelta. Varsin hienosta ulkoasusta vastasi Timo Setälä (s. 1958), monivuotinen työkumppanini Taide-lehdestä.
Tätä ei siis kovin moni ole lukenut:
”Lämmin ja sydämellinen ihminen”
Kun olin aloittanut toimeni Taide-lehden päätoimittajana vuonna 1998, aloin käyttää Hietalahdenrannan ravintola Salvea puolimatkankrouvinani matkalla kotiin. En itse asiassa edes tiennyt, että siitä oli Juhani Harrin ja Vexi Salmen myötä muodostunut hiljalleen taiteilijakapakka – ehkä viimeinen laatuaan. Baaritiskin viereisessä pyöreässä pöydässä – ”Jannen pöydässä” kuten sittemmin sanottiin – istuskelivat tuolloin Jannen ja Vexin lisäksi useimmiten Ukri Merikanto, Jorma Hautala, Olavi Pajulahti, Tapani Mikkonen, Pekka Kauhanen, Matti Kujasalo, Matti Peltokangas ja Matti Nurminen. Vaihtuvien taiteilijavieraiden joukko oli sekin mittava.
Tarkoitukseni oli alun perin vain juoda yksi olut työpäivän päälle. Aluksi en edes tohtinut istua Jannen pöytään vaan pälyilin taiteilijoita syrjäkarein ja yritin tietenkin kuunnella salaa. Eihän se onnistunut, ja pian olin jo osa Jannen taikapiiriä. Alkoi viisi vuotta kestänyt taide-elämän korkeakoulu.
Tarinat taiteilijoiden rempseästä kapakkaelämästä ovat useimmiten totta, ja tuo elämä tuottaa toki hyviä kaskuja, mutta suvantokohtien myötä minä varsinaista oppiani sain. Muistan ne lukemattomat hetket, jolloin istuin Jannen kanssa kahdestaan ja jolloin puhuimme lähinnä vain taiteesta. Väliin yritin tietenkin vähän nokitellakin, kun ajattelin, että eihän vanha mestari enää oikein seuraa aikaansa. Muistan senkin kerran, kun performanssitaiteilija Marina Abramovic oli tulossa Kiasmaan. Yritin aloittaa pientä luentoa Abramovicin merkityksestä, mutta Jannen todettua ”Juu, Abramovic on ollut minulle aika tärkeä taiteilija” luennon kuuntelija olinkin lopulta minä. Janne nimittäin kävi rakastamassaan Venetsiassa tekemässä muutakin kuin vain nauttimassa biennaalin avajaishumusta ja laguunien maisemasta. Hän oli loistava taiteenkatsoja, jonka nopeus, sensitiivisyys ja erittelykyky olivat väliin häkellyttäviä. Häkellyttäviä ne olivat tietenkin siksi, että olin sisäistänyt kuvan Jannesta vähän sentimentaalisuuteenkin taipuvana lempeänä romantikkona. Tähän kuvaan ei Jannen puheessa varsin usein välähtänyt ja toisinaan myös ironialla ryyditetty viiltävä analyyttisyys sopinut lainkaan.
Eikä Janne ollut aina edes niin lempeä. Opin aika nopeasti, että hänellä oli tapana sanoa miltei jokaisesta keskustelun kohteena olevasta ihmisestä tämän olevan ”lämmin ja sydämellinen ihminen”. Opin myös, että silloin kannatti tarkkailla ilmeiden ja äänensävyjen pieniä nyansseja.
Jannea ei siis ollut aina kovinkaan helppo lukea. Tämä koskee myös hänen taidettaan. Hänen teostensa hillitty värimaailma, vanhojen esineiden patinat ja krakelyyrit vievät ajatukset liiankin helposti menneen maailman nostalgiseen ja sentimentaaliseen kauneuteen. Jannekin puhui aina kauneudesta, mutta hänelle kauneus ei ollut koskaan vain sievää pintaa. Hän totesikin minulle kerran haastattelua tehdessäni: ”Se on samaa, mitä elämässä on. Minulle kaunis tarkoittaa kauneutta koko kirjossaan, myös julmuuden kauneutta...”
Jannesta on ollut tapana puhua myös jonkinlaisena kokonaistaideteoksena, jolloin hänen keskeisin teoksensa olisikin ollut hänen oma elämänsä. Onhan tässäkin jotain perää, sillä hän oli mytologinen hahmo – oli sitä jo nuoruudessaan, kuten esimerkiksi romaanihahmona Hans Selon Diivassa (1970). Mutta kun hänen kanssaan istui Salven pyöreässä pöydässä, hän ei koskaan piiloutunut roolinsa taakse, ei esittänyt Juhani Harria. Janne oli ihan oikeasti lämmin ja sydämellinen ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti