Näyttelykuvia 89 & 90 & 91 & 92 & 93 & Julkista taidetta 9: Päivä Kaapelitehtaalla

Aamun yritin kasailla seuraavaa Kritiikin Uutisten numeroa. Sitten lähdin päivittäiselle uimareissulleni. Aloitin matkan Kaapelitehtaalta, jonka näyttelyissä en ole vähään aikaan käynyt. Olisi kyllä pitänyt jättää nytkin väliin.

Kaapelin galleriassa oli salzburgilaisen taiteilijayhdistys Berchtoldvillan taiteilijoiden yhteisnäyttely (12.5.–30.5.):

Näyttely oli vanhahtavaa sisäsiistiä modernia taidetta. Sillä ei ollut mitään – ei siis yhtään mitään – tekemistä lehdistötiedotteen sanojen kanssa: "Kaapelin Galleriassa nähdään moniulotteinen näyttely Uncontrolled. Näyttely pohtii sellaisia kysymyksiä kuin olemmeko vapaita, kun luomme teoksiamme? Entä kuka tai mikä meitä sitoo; yhteiskunta, jonkun toisen toiveet, oma pää, pelko, entä pitääkö politiikka ottaa mukaan?" Polopolo. Mitään sellaista ei siis ollut nähtävissä vaan pieni kokoelma satunnaista itävaltalaista taidetta. Ja suurin osa jotenkin menneen talven lumia, kuten vaikkapa Francis Khamissin (s. ?) surrealismi: 

Olisihan se kivaa olla kohtelias, kun Vantaan taiteilijaseura on saanut kaukaisia vieraita residenssiin – heidän Galleria Gjutarsissa on muuten tälle myös sisarnäyttely samaan aikaan. Mutta en minä nyt vain jaksa. Oikein tylsä näyttely.

***

Paljon pahempaa oli kuitenkin tulossa. Kaapelitehtaan Puristamossa oli Taideoppilaitos Alfa-Artin ja kahdeksan kuvataiteilijan muodostaman Oktaavi-ryhmän yhteinen lopputyönäyttely (22.5.–30.5.):

Olisihan se kivaa olla kohtelias, kun aikuiset ihmiset – nämä alfa-artilaiset eivät nimittäin ole mitään lapsukaisia – kouluttavat itseään tähän jaloon taitoon. Mutta en minä nyt vain jaksa. Oikein huono näyttely. Yritin vielä urheilla itseni kanssa ja testata näyttelyä sillä vanhanaikaisella menetelmällä, että minkä duuneista valitsisin, jos omalle seinälle ilmaiseksi saisin. En löytänyt yhtään. Lähimmäksi pääsi ehkä Leila Porthén (s. ?):

Tuli vähän mieleen ne kansalaisopiston kevätnäyttelyt, joissa kävin pienenä, kun isäni toimi sellaisessa opettajana. Mutta onhan se hauskaa, että ihmisillä on hyviä harrastuksia. 

Ja nyt on jo ihan paska olo, ja tunnen itseni hirviöksi. Miksiköhän tällaista blogia oikein täytyy pitää?

***

Eikä HIAPin projektitilassa Eeva-Mari Haikala (s. 1974) paljoa päivääni piristänyt. Hänen uusi videoteoksensa (13.–28.5.) Vie Coye (Citron) oli ehkä vähän hauska mutta ei sitten paljoa muuta. Tiedotteesta: "Taiteilija asettui päivittäin pöydällä olevan sitruuna-asetelman tekemään pienen eleen, jonka kamera taltioi." Kysynpä vain: "Miksi ihmeessä?" Tiedotteesta: "Teoksessa elottoman ja elollisen välinen raja kuitenkin hämärtyy, sillä toisin kuin perinteisessä asetelmamaalauksessa teoksessa taiteilijan keho on osa sommitelmaa. Toteanpa vain: "Puppua."

No, taidehistoriallista sivistystä tietty on: vie coye on vanha ranskankielinen nimitys asetelmalle. Mutta sehän ei tästä vielä kovin kiinnostavaa taidetta tee:

No, ehkä asiassa on nyt jotain, mitä en ymmärrä. Mutta tämän enempää en nyt yksinkertaisesti jaksa miettiä. Nyt on kuitenkin vielä paskempi olo. Tämä Haikala kun on mielestäni ihan kiinnostava taiteilijakin.

***

Jatkoin vielä matkaa Jukka Male Museoon, jossa oli Stefan Bremerin (s. 1953) näyttely (21.4–21.10), ja olipa sekin outo. Käytävägalleriassa oli sekalainen joukko Bremerin eri-ikäisiä valokuvia, ja kokonaisvaikutelma oli niin levoton, että oikein pahaa teki. Pitäisi vanhan konkarin nyt sentään osata näyttely rakentaa. Kiinnostavia sarjoja siellä kuitenkin oli. Mutta sitten kauhistuin hänen tuoreimpia töitään. Hän oli tehnyt sitä samaa, mitä niin moni taiteilija on tehnyt, leikkinyt pikkusotilailla:

Tällaiset Talviset laskuvarjojääkärit (2010) ovat ihan turhaa tekotaiteellista temppuilua, ja niin ylen tehtyä jo aikoja sitten. Paljon hienompaa taidetta Bremer on aina tehnyt, kun on pitäytynyt dokumentaarisemmassa otteessa,  kuten vaikka alttoviulusti Teemu Kupiaisen – kuuluisa katusoittaja – kanssa tekemällään Intian reissulla (2009):

Niin, että paska olo sen kuin jatkui. Hienona valokuvaajana olen nimittäin Bremeriä aina pitänyt.

***

Ja sitten vähän julkista taidetta ennen altaaseen puhaltamista. Martti Aihan (s. 1952) peräti 15-metrinen Rumba (1992) Salmisaaressa on aina ollut mittakaavallisesti harvinaisen komea julkinen veistos, joka ottaa ylväästi juuri tarvitsemansa tilan:

 

Se on myös teos, joka ei oikein muutu näkymättömäksikään niin monen muun veistoksen lailla. Katselen sitä itse asiassa aika usein, ja aina se on näyttänyt hyvältä. Se näyttää väliin niin viileän modernilta ja väliin koristeellisuudessaan niin postmodernilta. Jotenkin hieno liike sekin.

***

Kovin hyvältä ei sen sijaan mielestäni ole koskaan näyttänyt Hannu Sirenin (s. 1953) oopperalle tekemä graniittilohkare Kivinen vieras (1995), peräti kahdeksanmetrinen sekin. Se ei ole Sirenille tyypillistä minimalismia, koska sen työstöjäljet ovat niin dominoivia. Mutta mitä se on? En minä oikein ymmärrä. Tokihan se näyttää oopperan yhteydessä ihan siistiltä abstraktilta teokselta, sellaiselta kuin sen ikään kuin pitääkin näyttää. Mutta onko tällainen "näyttäminen" taiteellisesti järin kiinnostavaa? Mielestäni ei. Se näyttää myös vähän moottoriteiden varsien insinööri- tai rakennusmestarimodernismilta. En minä siitä miljoonaa mummonmarkkaa – se sen kokonaishinta muistaakseni oli – olisi ikinä maksanut:  

 

Uinnin jälkeen kuuntelin Stadikan vieressä pikkuruisessa metsässä miestä, joka soitti trumpettia:

Tämä tarina on siis tosi. Mahtava fiilis, vaikka kundi vain selvästikin jumppasi (tätä sanaa muuten Lauri Ahlgrén (s. 1929) käytti maalarin ja piirtäjän harjoittelemisesta, kun tein hänestä haastattelua) soittaen erilaisia harjoitteita ja riffejä. No minähän innostuin ja menin Fennica Recordsiin ja ostin Erkalta 15 eurolla (!) viiden cd:n boxin Miles Davisin 1950-luvun lopun Columbia-äänitteitä, mukana muiden muassa 'Round About Midnight: 

 

Olin jo menossa kotiin, kun törmäsin bussissa vanhaan ystävääni Reneen, joka oli menossa Kaapelitehtaalle avajaisiin. No, minähän innostuin vielä lähtemään mukaan. Sielläkin soi torvi:

Kyseessä oli valokuvataiteilija Ann Pelanne (s. ?) ja hänen näyttelynsä Mariefors Blues Suomen valokuvataiteen museon projektitilassa (28.5.–5.9.). Avajaisten kunniaksi bluesia fonillaan soitti Arto Lehtola. Sympaattinen pieni näyttely hylätystä ruukinmiljööstä ja sen nykytunnelmista, jota taustoittivat hienosti Kellokosken viimeisen patruunan, tunnetun kaitafilmimiehen Totti Carlanderin (1902–2003) mustavalkoiset filminpätkät toimivasta ruukista – osa jopa 1930-luvulta. Hyvä fiilis. 

 Ann Pelanne: Aikaketju.

Ja sitten piti Lehtolan innoittamana tietty kuunnella vielä juuri ostamaani Lester Youngiakin:

Kummallinen päivä. Väliin vain vitutti rankasti ja väliin oli sitten oudon hauska fiilis. Usein tuntuu siltä, että elämäni on vain tylsää vuorotellen uimassa ja taidenäyttelyissä käymistä. Mutta onhan se sitten välillä kai jotenkin kiinnostavaakin.