Eilen matkustimme Taiteen päätoimittajan Pessi Raution kanssa tallinnalaiseen Printonin kirjapainoon. Raution tehtävänä oli valvoa Samuli Heimosen (s. 1975) tulevan kirjan painamista. Minä toimin matkaoppaana, koska olen ko. kirjapainossakin aikoinani asioinut useammankin kerran ja koska Tallinna on minulle muutenkin tuttu paikka. Kirjapainon Heidelberg toimi hienosti ja painajakin oli tarkka kaveri:
Niinpä Rautio pääsikin aika helpolla, ja saimme pian lisenssin lähteä taidekierrokselle. Lähdimme Kumuun ja arvioimme matkalla eri-ikäistä arkkitehtuuria ja arvuuttelimme rakennusten rakennusvuosia.
Kumussa jätimme pysyvät kokoelmat väliin, ja keskityimme kolmeen vaihtuvaan näyttelyyn. Pohjakerroksen isossa salissa oli myös säveltäjänä tunnetun liettualaisen symbolistin M.K. Čiurlioniksen (1875–1911) ja tämän aikalaisten näyttely (30.4.–8.8.).
M.K. Čiurlionis: Preludi, 1906.
Olipas aika kiehtovaa maalaustaidetta. Vähän kuin Hugo Simbergiä (1873–1917), vähän sellaista tavanomaista art nouveau -koristeellisuuttaa mutta aika paljon sellaista, joka jäi varsin oudoksi – jotain aikansa ylempien sfäärien ja tasojen henkistä ajattelua, johon pitäisi joskus kunnolla paneutua eikä vain pitää kaikkea sellaista jonain ruusuristiläisenä huuhaana, mihin minulla on valitettavasti taipumus. Lumoava näyttely kuitenkin. Uskallankin suositella kenelle tahansa taiteenharrastajalle Tallinnan matkaa pelkästään tätä katsomaan.
Tällaiselta näyttää sosialistinen naistraktoristi (ei näyttelyssä).
Pysyvien kokoelmien yhteydessä oli huolella rakenettu pieni neuvostonaista Viron taiteessa käsittelevä näyttely (8.4.–26.9.) Nõukogude naine Eesti kunstis, jossa olin jo käynyt jo kuukautta aiemminkin. Kiinnostavalta se tuntui edelleenkin. Jos sinne innostuu lähtemään, kannattaa edullinen ja aikakauden probleemoita hyvin avaavan luettelo ehdottomasti hankkia. Museon konkkaan mennyt kirjakauppakin näytti jälleen toimivan.
Ylimmässä kerroksessa oli iso katsaus virolaiseen nykymaalaukseen Muutuv maalikunst (14.5.–10.10). Ihan hirvittävän hyvässä kuosissa virolainen maalaustaide ei taida olla. Kovin sekavaa eikä millään osa-alueella erityisen kiinnostavaa. Mutta olihan se hauskaa nähdä esimerkiksi vanhanaikainen prikaatimaalaus (kuka muistaa tällaista sanaa?):
Mutta ei pilunkuvia tee kiinnostavammaksi se, että niitä tekee kolmekymppinen nainen. Liekö niin, että sosialistiselle Itä-Euroopalle tyypillinen pornon kokeminen vapaudeksi – tästä Rautio muistutti – jatkuu vielä sosialismin romahdettua jo aikoja sitten? Tässä Merike Estnan (s. 1980) pornahtavien maalaustensa taustaksi kuvittamaa seinää:
Kokonaisuudessaan näyttely oli kuitenkin vähän sellaista kusten lorautettua väriä, kuten hienon videotaiteilijan Jaan Toomikin (s. 1961) aika hauskassa akryylimaalauksessa Järvi (2009):
Toisaalta en ole varma siitä, että näyttely oli ihan niin levoton kuin ensituntuma antoi ymmärtää. Ammatimaisen taiteenkatsomisen yksi iso ongelma on se, että pipon vaihto aivan liian nopeassa tahdissa rassaa aika paljon – ja sumentaa näköä. Kyllä tymäkkä symbolistiannos pitäisi oikeastaan olla yhdelle päivälle tarpeeksi. Nyt tuli yritettyä sisään aivan liian monenlaiseen kuvamaailmaan.
Mutta onhan tuo näyttely vielä pitkälle syksyyn avoinna.
***
Näkyipä pihalla touhuamassa suomalainen kuvanveistäjä Eero Hiironenkin (s. 1938). Hän viimeisteli näyttelyään (21.5.–5.9.), jonka avajaiset ovat tänä iltana. En kuitenkaan viitsinyt mennä häiritsemään. Olisihan se sitä paitsi ollut vähän kuin olisi mennyt torstain kunniaksi Tallinnaan syömään hernekeittoa.
Vaan mepäs söimmekin Argo Baarissa dolmia ja lammassaslikkia, joista ei paljoa jäänyt:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti