Polopolo eli kansainvälisesti blabla

Keskiviikko 28.4. huipentui [siis vain ajallisesti] Forum Boxissa järjestettyyn keskustelutilaisuuteen "Suomalaisen taiteen kansainvälistymisestä". Tilaisuus oli siinä suhteessa merkittävä, että vaikka olen ehtinyt jo 53 vuoden korkeaan ikään, en ole koskaan esiintynyt paneelikeskustelun puheenjohtajana, niin kuin silloin sanottiin, kun kuraattorit olivat vielä komissaareja. Nythän puheenjohtaja on moderaattori. Ei minusta olisi eduskunnan puhemieheksi – vaikka ei tietenkään muutenkaan eduskuntaan.

Ensin ilmoitin, että järjestäjän antamat kysymykset – Onko kansainvälinen ura edellytys taiteilijan menestykselle? Mitkä ovat suomalaisen taiteen "myyntivaltit" ulkomailla? – olivat huonoja ja ettemme tulisi keskustelemaan niistä. Tämä otti selvästikin pannuun Lars Swanljungia, hammaslääkäriä ja merkittävä taiteenkeräilijää, joka oli yksi keskustelijoista. Hän oli nimittäin miettinyt asioita valmiiksi. Mutta minä halusin keskustella ensin siitä, mitä käsitteet kullekin tarkoittavat ja miten niitä on eri tavoilla keskusteluissa käytetty. Mitä on kansainvälisyys? Mitä on menestys? Miten niistä on puhuttu ja puhutaan?  

Tästä lähdettiin, ja entinen huippugalleristi, nykyinen tuottaja ja kuraattori ja ties mitä Krista Mikkola, toinen keskustelijoista, puhuikin sujuvasti aiheesta kuin aiheesta. Tämä sujuvuus koski myös taidemaalari Anna Retulaista (s. 1969), joka onneksi kertoi, että kansainvälisyys ja menestyskin voivat olla ihan pieniä ja tavallisia asioita. Tämä taitaakin olla aika yleinen kanta taiteilijakunnassa, mitä vahvisti neljäs keskustelija, kuraattori ja taiteilija Tomas Ivan Träskman (s. 1970), joka on jo vuosia ollut varsin kansainvälinen ilman, että siitä syntyy mitään erityisnumeroa. Tämän olisi epäilemättä varmistanut myös kuraattori ja Kuvataidekakatemian opettaja Irmeli Kokko, mutta hän oli valitettavasti sairas. Taitavat olla vain tietyt tahot, jotka yrittävät tarkoitusperineen pikemminkin vain hypettää. Swanljung kuitenkin kampesi tilaisuuden työjärjestykseen. Hän kertoi, että olemassa "yleisiä mittareita", jotka kertovat menestyksestä. Minä kysyin, että mitä ne ovat. Hän vastasi, että ne ovat "itsestään selviä". Minä pyysin esimerkin. Hän ei antanut. Minä pyysin uudestaan esimerkin. Hän ei antanut. Minä jatkoin. Hän jo kiusaantui. Minä luovutin, vaikka totesin toki ironisesti, että "rahahan on yksi yleinen mittari". Hän ei pitänyt huomautuksesta, ja sanoi ettei sillä ole oikean taiteen kanssa tekemistä. Tekopyhää, ajattelin mielessäni.

Tällaista on siis keskustelu. Puhuttiin me muustakin, mutta en yksinkertaisesti jaksa enää muistella. Yleisöä oli paljon, ja asiaa riitti miltei kahdeksi tunniksi. Olin ylpeä siitä, että Framesta ei puhuttu ensimmäiseen puoleentoista tuntiin mitään. Muuten ei olisi mistään muusta puhuttukaan.

Tältä näyttivät paneelin miespuoliset henkiöt piinapenkeissään:

Ja tältä naispuoliset: 

Ai niin. En aio enää koskaan toimia moderaattorina. Minusta ei ole siihen, koska kiihdyn ja haluan dominoida tilannetta. Sellainen moderaattori on käsittääkseni huono. Ei kai sellainen ole kovin hyvä keskustelijakaan. Pitäisi vain siis pysytellä kirjoittamisessa.

PS. Vähän myöhemmin. Vierastan nykyelämää kuvattaessa sanaa 'kommunistinen' – jopa kommunistiksi itseään nimittävän kuvataiteilija Teemu Mäen (s. 1967) suusta. Enkä ole koskaan kommunisti ollut. Vasemmistolainen kylläkin aina. Eräs paikalla ollut kommentoija näköjään halusi "kommunistisen loppukommenttini" esiin. Ja toinenkin pyysi sitä ihan Vaasasta asti ja vapun kunniaksi, niin että ollaan nyt sitten epäkorrekteja:

Halusin tilaisuuden lopuksi vielä kommentoida Krista Mikkolan esittämää postaskaa kaupallisen ja ei-kaupallisen erottelun keinotekoisuudesta taiteen kentällä. Asiat on mielestäni syytä pitää asioina. Lopetin tilaisuuden virallisen osuuden toteamukseen, jonka mukaan taiteen osalta tässä liudentamisessa on kyse siitä, että "se on kuin porvarille persettä antaisi". Tällainen vanha työväenluokkainen idiomi siis. Ei niinkään kommunistinen. Mutta kyllä minä sitä tarkoitin.