Heräsin jo kuudelta ja ryhdyin heti kirjoittamaan Lauri Ahlgrénin (s. 1929) kirjan johdantoesseetä. Oli nimittäin taas luvassa inhottavan kiireinen päivä. Kymmenen jälkeen lähdinkin jo juoksemaan. Kauppalehti halusi jutun Kuvataideakatemian lopputyönäyttelystä Kuvan kevät 2010 (12.5.–6.6.) jo huomiseen lehteen. Tämä tiesi taas pinnallista läpijuoksua neljässä paikassa ja toivoa siitä, että tapaisin edes jonkun taiteilijoista viimeistelemässä ripustusta. Suoraan sanoen vitutti aika rankasti.
Mutta kun pääsin koulun päärakennukseen, helpotti jo heti. En minä nuoria tavannut, mutta työt olivat kiinnostavia. Esimerkiksi Lauri Isolan (s. 1975) iso puinen tietokonehämähäkki, joka mölisikin vielä hienosti:
Tai sitten ihan toisenlaista, puleeratumpaa ilmaisukieltä, kuten Thomas Westphalin (s. 1972) aika hurja koripallokenttä, jolla on pelattu hajoavilla palloilla :
Itse asiassa kaikki näytti tavalla tai toisella kiinnostavalta. Sitten lähdin rynnistämään Sturenkadun ja Kirstinkadun nurkalla sijaitsevaan lasiboksiin, jonne Heidi Saramäki (s. 1979) oli virittämässä kaikille avoinna olevaa animaatiopajaansa:
Kiinnostava projekti ja sympaattinen taiteilija.
Sieltä sitten vauhdilla Kasarmikadulle Kuvataideakatemian galleriaan, jossa Aada Sigurlina Niilola (s. 1974) viritteli kolmen screenin projektiota videostaan jossa hän käsitteli dokumentaarisesti mutta kokeellisesti kehostairtaantumiskokemusta:
Silläkin uhalla, että toistelen: kiinnnostava projekti ja sympaattinen taiteilija.
Ja eiku eteenpäin: Fafa Galleriaan Lönnrotinkadulle, jossa Asta Pajunen (s. 1982) – taas sympaattinen taiteilija – pani minut miettimään muun muassa kauneutta käyttäessään ilmaisua "kuvan syli":
Paljon jäi kertomatta ja valitettavasti vielä enemmän näkemättä. Sitten piti rynnätä kirjoittamaan ja tuntemaan itsensä pinnalliseksi. Tämän näyttelyn kierrän ensi viikolla uudestaan kaikessa rauhassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti