Olen kuluneen kolmen viikon aikana kirjoittanut vähän liikaakin, mutta yksi asia meinasi silti unohtua. Tai väsymyksen takia se tietenkin unohtuikin. Yksi erityisistä harrastuksistani on julkinen taide, ja tokihan minä siitäkin aion kirjoittaa päiväkirjamerkintöjä.
Edellisellä Tallinnan matkalla (16.–18.4.) jäi veistoksillekin vähän aikaa. Alla muutamia huomioita. Tallinnan taidehallin alakerrassa sijaitsevan KuKu Kohvikin terassilta aukeaa nykyään varsin vastenmielinen näky:
Vapaudenaukion reunaan heinäkuussa 2009 noussut Vapaussodan voitonpatsas on 23,5-metrinen pysti, joka on tehty 143 lasitiilestä. Muistomerkkikilpailun voittivat vuonna 2007 silloin 24-vuotiaan mekaniikkainsinöörin Rainer Sternfeldin johtama ryhmä, johon kuului toinenkin insinööri ja kaksi arkkitehtia. Varsinaiseksi veistotaiteeksi ei häkellyttävän kallista – 3,4 miljoonaa euroa – hökötystä kai oikein voi laskea, mutta onpa monumentilla jopa omat kotisivutkin. Tšekkiläisen lasitehtaan toteuttaman patsaan järkyttävä hinta johtuu osin siitä, että siinä on kallis valaistusjärjestelmä, joka nyt on jo lakannut toimimasta, koska lasihökötys keräsi sisäänsä yllättäen kosteutta. Sitä siis korjaillaan jo. Näyttää veistos pimeälläkin aika hurjalta, vaikka valot eivät toimisikaan:
Sanonko siis suoraan? Silkkaa huonoa makua. Patsas muistuttaa natsien uhoa. Kyllä sankareita ja kovia aikoja voi kunnioittaa vähän hienovaraisemminkin. Oikein yököttää nykyään istua kantakahvilani terassilla.
Eikä nykytallinnalaista julkista taidetta voi oikein muutenkaan kehua. Rävala puiesteen alkupäässä paljastettiin vuonna 2006 100-vuotiasta Estonia-teatteria juhlistava Ajatelg (= Ajan akseli). Sähkömootorin pyörittämää akselia somistaa graniittipaasi, johon on kuvattu sekä vanha että uusi Estonia. Ongelma on vain se, että ei muutenkaan ruma tai vähintäänkin vaatimaton veistos ole "toiminut" pitkään aikaan. Moottori taitaa olla hajalla. Veistoksen on sunnitellut kuvanveistäjä Tiiu Kirsipuu (s. 1957):
Eikä mene hyvin vähän vanhemmillakaan veistoksilla. Edgar Viiesin (1931–2006) Merineid (1980) Viru-hotellin nurkalla tehtin aikoinaan Talinnan olympiaregatan kunniaksi. Aikoinaan se seisoi myös vesialtaassa, mutta sitten se siirrettiin pois rakennustyömaan edestä ja nyt se on palautettu Virun nurkalle vuonna 2006. Mutta nurmikollahan se nykyään joutuu seisomaan, kun kaljaterassit ovat vallanneet alaa. Ja nyt jos Viru saa vielä läpi hurjat suunnitelmansa 20-kerroksisesta mustasta lasisesta lisäpilvenpiirtäjästä, saa veistos taas lähteä jonnekin muualle. Toivottavasti näin ei käy. Merenneitoa kuitenkin jo pelottaa:
Virolaista julkista veistotaidetta on pitkään leimannut jonkinlainen postmodernismiksi luonnehdittava vähän humoristinenkin lähestymistapa. Komein tällainen luomus on epäilemättä Mare Mikoffin (s. 1941) Viru-keskuksen yhden sisäänkäynnin luo tekemä ja vuonna 2005 paljastettu Hämarik (= Iltarusko), viisimetrinen pronssiveistos [sillä on tähti otsassa ja värjätyt silmät, jotka eivät tässä oikein näy], joka ottaa kantaa August Weizenbergin (1837–1921) samannimiseen pieneen marmoriveistokseen 1890-luvulta:
Ja tässä Weizenbergin versio:
Alkuun en pitänyt Mikoffin veistoksesta ollenkaan, mutta nyt on mieli alkanut muuttua. Varsinkin kun katsoo niitä rumiluksia, joita Tallinnaan on alkanut nousta ja joita on lisääkin tulossa – muun muassa Tauno Kangron (s. 1966) merestä nouseva 20-metrinen Kalevpoeg, jonka lama toivottavasti hautaa ikuisiksi ajoiksi.
Tallinnan neuvostoaikaisia monumenteja leimaa jonkinlainen vähän iloton ja raskas yleisilme – toddennäköisesti kyse on akatemiasta opetetusta jonkin teorian tuottamasta monumentaalisuuden ilmaisukielestä [tämä pitäisi selvittää]. Vapaudenaukion lähellä Vabaduse Galeriin sisäänkäynnin kupeella sijaitsee säveltäjä Heino Ellerin (1887–1970) muistomerkki, jonka on vuonna 1987 tehnyt Aime Kuulbusch (s. 1942). Ihan klassista plastisuuttahan se edustaa – mutta ehkä silti vähän synkeää. Eller ei nimittäin ole sellainen säveltäjä, kuunelkaapa tästä vaikka sinfonista runoa Koit (= Aamunkoitto) vuodelta 1918 – Koit on muuten Hämarikin vastakappale myös virolaisessa mytologiassa. Niin että tässä syntyy nyt hyvä kaari.
Ja mainittakoon vielä, että molemmat 1940-luvun alussa syntyneet veistäjät ovat naisia. Tässä suhteessa virolainen taide ei ole ollut kovin jälkijättöistä – edes neuvostoaikana.
Ja nyt kun YouTube on päällä, tässä Eller:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti