Näyttelykuvia 71: Turhaa kitschiä

Aamupäivällä oli Kiasmassa Ilja Glazunovin (s. 1930) näyttelyn (21.5.–29.8.) pressi. Tämä Kekkosen maalannut ja jonkinlaiseksi "hovimaalariksikin" tituleerattu Juhani Palmun (s. 1944) tasoinen toritaiteilija on toki mielenkiintoinen kulttuurihistoriallinen ilmiö, mutta asian ymmärtäminen vaatisi aivan toisenlaista kontekstia kuin mitä Kiasma ja näyttelyn kuraattori Berndt Arell ovat pystyneet tekemään. Tämä näyttely ei siis oikeasti avaa juuri lainkaan tuon ilmiön varsinaisia juuria vaan ainoastaan keikistelee aikakauden pintamedian kanssa ja hihittelee typerästi kohteelleen – mitä tekee myös Ralf Forsströmin (s. 1943) turhanpäiväisen pikkunokkela ja osoitteleva, itse asiassa aika kammottava näyttelyarkkitehtuuri (joka sekin on varmaan maksanut paljon). Ihan niinku suomeksi sanottuna: helppohan se on miltei kuolleelle ryssälle vittuilla, mutta miten olisi ihan oikeasti tutkia 1970-luvun taidemaailmaa, mitä Arellkin väittää tämän näyttelyn tekevän mutta mitä se ei itse asiassa lainkaan tee. 

 Ruotsin kuningas ja suomalaisen skenografian kuningas.

Koko roska on ihan turhaa pelleilyä – varsinkin kun olemme lehdistä saaneet lukea, että museo on joutunut muutenkin jo perumaan näyttelyitä Arellin tuhlattua jäähyväisikseen talon rahoja rutkasti yli budjetin. Mitähän tämäkin turha näyttely oikeasti maksaa? Mikä on esimerkiksi taustalla hääräilevän tuottajan Heikki Lahelman – Arellin kamu jo kaupungin taidemuseon ajoilta – siivu? Lehdistötilaisuudessa hän ylpeili käyneensä tämän näyttelyn tiimoilta kymmenen kertaa Moskovassa. Miksiköhän? Ei Glazunovin kanssa nimittäin ole tehty mitään yhteistyötä. Ei hän tule edes avajaisiin. Eikä Moskovasta tule yhtään työtä. Mitään kontaktia ei siis ole tarvittu. Varmaankin aika kallista matkailua. Ja kukahan senkin maksaa? 

Sen verran otti pannuun koko lehdistötilaisuus, että kysyin muutaman kysymyksen ja lähdin sitten voimasanoin höystettynä alakertaan kahville. Kysyin muun muassa sitä kummallista seikkaa, että miksi näyttelyn kuraattori ei ollut pressissä vastaamassa kysymyksin. Ja Pirkko Siitari väitti valheellisesti (näin oletan), että kyse oli aikatauluongelmista. Mutta kyllä minä talon sisäpuolelta saamani informaation pohjalta tiedän, mistä oikeasti on kyse. Arell on nyt lopullisesti sukset ristissä museon kanssa. Oikein pistää vihaksi, kun tässä nyt yhdessä naureskelemme 1970-luvun kummallisuuksia, mutta kyllä nämä 2010-luvun prinssit ja ruhtinaat ovat aivan yhtä koomisia ja kummallisia.

Paikalla oli myös näyttelyluetteloon yhden tekstin kirjoittanut kuvataiteilija Kari Jylhä (s. 1939), joka tutkaili vitriineihin laitettuja vanhoja aikakauslehtijuttuja. Tulikohan nostalginen olo? Hän nimittäin toimi Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtajana juuri silloin, kun Glazunov-kuume oli huipussaan.

Nyt pitäisi jo rauhoittua. Tai sitten vaihtaa alaa.

PS. 21.5. Enkä rauhoitu. Kun tämän omituisen näyttelyn motiiveita miettii tarkemimin – myös kuultuaan ne hölmöt kommenttit 1970-luvusta, joita Bernd Arell esitti FST5:n Pixelissä (miksi muuten ruotisinkielisellä puolella tunnutaan aina osaavan paremmin kultuurimakasiinin teko?), ei voi päätyä kuin siihen tulokseen, että Arell yrittää piirtää valheellista kauhukuvaa jostain suomalaisesta kommarimenneisyydestä perustellaakseen nykyisen kulttuuripolittiisien oikeistomenon, jossa hänen sormensa ovat pelissä vähän joka toisessa valtaelimessä. Tästä haastattelun voi katsoa vielä kuusi päivää – alkaa noin 14.30-kohdalla). Arell muun muassa analysoi 1970-lukua "monoteistisena" ja väittää Glazunovin taiteen "peilaaavan aikansa ihanteita". Ikään kuin Arell ei tietäisi hölkäsen pölähtämää (vai onko se pölähtävää?) 1970-luvun taiteesta.

Mutta hitto, en minä jaksa nyt enempää ajatella. Pitäisi kai ihan oikeasti vaihtaa alaa.