Tänään ilmestyi Ilkassa kritiikkini EMMA:n Joan Miró-näyttelystä. Mukana oli myös pieni kainalojuttu näyttelyn yhteyteen tehdystä kokoelmasta suomalaista Miró-henkistä taidetta. Aika rankka juttu siitä tuli. Vanha taiteilijaäitinikin sanoi siitä aamulla soitettuaan, että "pitääkö sinun aina olla niin ilkeä". Minä vastasin, että "pitää". Korostettakoon kuitenkin, etten minä tällaisten juttujen kirjoittamisesta erityisesti nauti, mutta katson kuitenkin kritiikin velvollisuudeksi olla tarvittaessa instituutioiden suhteen erityisen valppaana. Museot kun tekevät ikään kuin by definition aina hyvää työtä, eivätkä ihmiset aina oikein tajua, että sielläkin on taustalla virheitä tekeviä, inhimillisillä heikkouksilla varustettuja ihmisiä eikä mitään taidehistoriarobotteja.
On ehkä myös todettava, että omasta mielestäni tämä on tärkein kirjoittamani kritiikki pitkään aikaan – ainakin tämän vuoden osalta.
On ehkä myös todettava, että omasta mielestäni tämä on tärkein kirjoittamani kritiikki pitkään aikaan – ainakin tämän vuoden osalta.
Keskiluokkaisen elitismin pelimerkkejä
Surrealismin suuren mestarin näyttely ei tule nousemaan kovinkaan merkittäväksi osaksi suomalaisen taide-elämän historiaa.
Katalonialaisen surrealismin mestarin Joan Mirón (1893–1983) näyttelyn Suomeen tuomisen tulisi olla ns. kulttuuriteko. Vaan eipä ole tästä näyttelystä sellaiseksi. Monipuolisena taiteilijana – maalarina, graafikkona, veistäjänä ja keraamikkona – tunnettu Miró oli joka suuntaan kurkottavan luovuutensa lisäksi ryöppyävän tuottelias, jota taidettiin vanhoilla päivillä viedä vähän kuin pässiä narusta. Hänen loppupään tuotannossaan on auttamaton tehtailun maku, mitä ei lainkaan vähennä se tosiseikka, että hän on muun muassa Salvador Dalín (1904–1989) ohella yksi maailman väärennetyimmistä taiteilijoista. Väärennösten lisäksi mukana on graafisten vedosten sarjojen koolla ja erilaisilla signeeraustavoilla pelaamisen tuottama harmaa alue, minkä takia paremmat huutokauppakamarit ovatkin nykyään erityisen varovaisia sen suhteen, mitä ne näiltä taiteilijoilta ylipäänsä ottavat kaupattavaksi.
En toki yritä langettaa Espoon näyttelyn ylle mitään epäilyksen varjoa, ja toivottavaa jättääkin nyt näyttelyn taiteellinen laatu, vaikka ei kai Espoolla olisi resursseja kunnon Miró-näyttelyyn ollutkaan. Varsinaisen tutkitun tai joitain uusia näkökulmia tuovan tai edes joiltain osin kattavan näyttelyn sijaan tämä näyttely on hutiloidusti koottu. Fundació Pilar i Joan Miró a Mallorcalta on saatu mukaan joukko hienoja maalauksia, ja sitten on haalittu ne Mirót, joita lähietäisyydeltä on löytynyt. Lopun eli näyttelyn jättiosan – yli 70 teosta – muodostaa pariisilaiselle Galerie Lelongille kuuluva myyntikokoelma Miróta. Sitä tuntuu piisaavan aivan loputtomasti, vaikka Mirón kuolemasta onkin jo kulunut jo kohta kolmekymmentä vuotta.
On näyttely siis siinä mielessä kattava, että se kertoo ennen kaikkea siitä, mitä tuotteliaalle mestarille voi pitkän uran myötä käydä. Se kertoo lähinnä siitä, miltä Miró näyttää nykyaikaisten taiteen kaupparatsujen silmin. Miró oli tunnettu maksiimistaan, jonka mukaan ”taide on ihmisistä ja ihmisille”, ja siksi onkin traagista tai vähintäänkin tragikoomista, että juuri hänen taiteensa muuntui hengeltään keskiluokkaisen elitismin pelimerkeiksi. Sellaisia tämä näyttely on täynnä.
Querelle d'amoureaux I, litografia, 1981. Tällaisia 1980-luvun alun Mirón litografioita on Suomessakin vähän väliä taulukauppojen ikkunoissa.
Surullista on myös se, että meneehän tällainenkin näyttely tavallaan ihan täydestä. Ihmiset tulevat kansoittamaan sen, ja Miróta tullaan rakastamaan Suomessa vielä entistä enemmän. Ja onhan näyttelyssä toki useita hienojakin teoksia. Tuli vain sellainen haikea olo, että ihmiset olisivat oikeasti ansainneet vielä paljon enemmän. Vaikkapa juuri sen yhden näyttelyn, jonka voi muistaa koko loppuelämänsä. Tämä näyttely ei ole lähelläkään sellaista.
Suomalaista fantasiaa
Espoon Miró-näyttelyn yhteydessä on sangen oivaltava pieni kokoelma suomalaisten Mirón henkisten oppipoikien tai hengenheimolaisten teoksia, jotka valottavat hyvin Mirón ja myös surrealismin monipuolista vaikutusta Suomen taiteeseen. Mukana on seitsemän taiteilijaa: Ole Kandelin (1920–1947), Ernst Mether-Borgström (1917–1966), Rolf Sandqvist (1919–1994), Max Salmi (1931–1995), Kauko Lehtinen (s. 1925), Antti Vuori (s. 1935) ja Kari Huhtamo (s. 1943) – kukin muutamalla teoksella. Olisi oikeastaan ollut hauska nähdä tästä alueesta vähän tutkitumpikin kokonaisuus. Ei näyttelyluettelossa ole esimerkiksi mitään muuta kuin lyhykäinen esseentynkä Mirón vaikutuksesta Kandelinin tuotantoon. Nythän olisi ollut tilaisuus vaikka haastatella Lehtistä, Vuorta ja Huhtamoa.
Kaikessa pienuudessaankin tällainen sivunäyttely on mainio idea, koska silloin katsoja voi ihan konkreettisesti nähdä sen, millä tavalla vaikutteet ympäri maailmaa liikkuvat. Tällainen näyttely on myös oiva tilaisuus tuoda esiin jo vähän unohdettujakin hahmoja – kuten vaikkapa Rolf Sandqvist, joiden työt näyttelyssä olivat suorastaan riemukkaita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti