Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi lyhyt ennakkojuttuni tämän vuoden IHME-teoksesta. Paljonhan kerrottavaa kriitikon jälkipolville ei tällaisesta tietotemateriaalista sohvan nurkalla nopeasti kirjoitetusta jutusta jää, mutta ns. omaa ajattelua edustavat ehkä kuintenkin Stora Enson talon kytkeminen Makkarataloon ja sen tuominen esiin, että elokuva voi lisätä rakennuksen ympärille kertyviä merkityskerrostumia.
Maailman pisin elokuva Helsingin rumimmassa talossa
Kiistelty Katajanokan pääkonttorirakennus saa uutta väriä pintaan
Tuntemattoman – ja myös tuntemattomana pysyneen – lahjoittajan ylläpitämä Taidesäätiö Pro Arte on rikastuttanut helsinkiläistä taide-elämää jo muutaman vuoden ajan.
Tuntemattoman – ja myös tuntemattomana pysyneen – lahjoittajan ylläpitämä Taidesäätiö Pro Arte on rikastuttanut helsinkiläistä taide-elämää jo muutaman vuoden ajan.
Säätiön tarkoitus on edistää nykytaidetta demokraattisena voimavarana sekä osana ihmisten elämää ja arkea. Tapahtumat ovat ilmaisia – ja myös näkyviä – kuten brittiveistäjä Antony Gormleyn johdolla tehty saviveistotapahtuma pari vuotta sitten. Säätiö järjestää IHME-päiviä, julkaisee IHME-editioita ja tuottaa IHME-teoksen.
Tämän vuoden IHME-teos on tanskalaisen Superflex-ryhmän heijastama elokuva Stora Enson pääkonttorin seinustalle Katajanokalle. 40 neliömetrin LED-taululle heijastetaan ”maailman pisin elokuva” Eläköön nykyaika (Stora Enson talo, Helsinki), jonka pääosaa näyttelee juuri Alvar Aallon vihattu ja ehkä jopa vähän rakastettukin Storan Enson ”sokeripala” vuodelta 1962.
Elokuva on fiktio siitä, mitä talolle arkkitehtonisena ja ideologisena symbolina voisi tapahtua seuraavien parin tuhannen vuoden aikana jos ihmisen aika päättyisi ja ainoastaan aika ja sää vaikuttaisivat rakennukseen. Katsoja voi samalla ihastella sekä oikeaa taloa että näytöllä rapistuvaa fiktiivistä taloa. Kuva siis muuttuu hiljalleen kymmenen vuorokauden ajan.
Elokuva on fiktio siitä, mitä talolle arkkitehtonisena ja ideologisena symbolina voisi tapahtua seuraavien parin tuhannen vuoden aikana jos ihmisen aika päättyisi ja ainoastaan aika ja sää vaikuttaisivat rakennukseen. Katsoja voi samalla ihastella sekä oikeaa taloa että näytöllä rapistuvaa fiktiivistä taloa. Kuva siis muuttuu hiljalleen kymmenen vuorokauden ajan.
Superflex on kolmen 1960-luvun lopulla syntyneen tanskalaistaiteilijan – Bjørnstjerne Reuter Christiansen, Jakob Fenger ja Rasmus Nielsen – muodostama taiteilijaryhmä, jonka toiminta on usein pysytellyt varsinaisen taidemaailman ulkopuolella tai ainakin reunamilla. Heidän metodinsa on usein yhteiskunnallinen interventio, joka saa ihmiset miettimään ns. perusasioita. Heidän IHME-editionsa on ollut Free Shop – ihmiset ovat saaneet yllättäen ilmaista tavaraa kaupasta ja kuitin, missä kerrotaan summa: 0 euroa.
Viime vuosina Superflex on kiinnittänyt huomiota kaupunkisuunnitteluun. Yksi heidän tuoreimmista filmeistään on Tulviva McDonald’s, jossa aidon näköinen hampurilaispaikka täyttyy vedellä ja sisustus alkaa kellua. Tätä taustaa vasten voi myös miettiä Enson tarinan opetuksia ja sanomaa.
Se kuitenkin on varma, että filmitähtenä Enson talo saa taas uusia merkityskerrostumia, ja keskustelu sen kauneudesta ja rumuudesta uusia argumentteja. Näinhän kävi esimerkiksi Makkaratalolle (1967), joka myös on ollut yksi ”Helsingin rumimmista” ja jonka kuuluisat makkarat ikuistuivat tärkeässä roolissa Tapio Suomisen elokuvaan Täältä tullaan elämä (1979) ja muuntuivat näin osaksi suomalaista kulttuurihistoriaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti