Näyttelykuvia 320 & 321 & 322 & 323 & 324: Miten ois 11 näyttelyä päivässä? Tässä eka puolisko.

Olin eilen menossa vain yhteen pressitilaisuuteen, mutta sitten lähdinkin päämäärättömisti vaeltelemaan kaupungilla, koska kiire oli vain Yrjönkadun uimahalliin terveyttäni hoitamaan. Ja uusia näyttelyitähän piisasi!

Pressitilaisuus oli Designmuseossa, jossa avattiin Marimekon 60-vuotisjuhlien kunniaksi iso näyttely Marimekkoelämää – 60 vuotta väriä, raitaa ja muotoja (18.3.–29.5.):

Saatan kirjoittaa siitä jotain Kauppalehteen, mutta en vielä tiedä. Se on kuitenkin sanottava, että näitä Designmuseon näyttelyitä vaivaa edelleenkin suomalaiselle designille ominainen jatkuva menneen glorifiointi ja tietty kritiikittömyys, mikä tietenkin vain korostuu, kun firmat otetaan yhteistyökumppaneiksi. Menee vähän samaan kastiin kuin tekstimainonta. Niin nytkin. Ja pitihän minunkin sitten innostua provosoitumaan, kun museon johtaja Marianne Aav kertoi innokaasti, että Deko-lehden kanssa on myös tehty yhteistyösopimus. Kysyin, että, mitä se käytännössä tarkoittaa, johon Aav vastasi, että "me saamme näkyvyyttä ja he vastikkeeksi jotakin" ja sitten täsmensi tätä "jotakin" toistamalla sanan "jotakin". Että sellainen tapaus. Ja kun kysyin Dekon päätoimitajalta Heidi Laaksoselta, että eikö tällainen yhteistyö tuo ongelmia kriittiselle journalismille, hän vastasi, että "ei minun mielestäni". Että sellainen tapaus. Vaan lukekaapa tämän päivän Helsingin Sanomista Hannu Pöppösen artikkeli tai mikä lie kokosivun puffi – ei tehokkaan tekstimainonnan aikaansaamiseksi tarvita näköjään mitään yhteistyösopimuksiakaan. Pelkkä henkisesti laiska kulttuurijournalismi ajaa täysin saman asian. Tästä minulle muuten vihjeen antoi s-postilla eräs tilaisuudessa istunut ja haukotellut kollegani, mistä kiitos.

No, näyttelyähän oli toki hauska katsella. Kyllä sitä meikäläiselläkin yksi Jokapoika-paita on ollut kerran ollut – vaikka se vähän hävettikin.

Palaan siis mahdollisesti asiaan – ainakin näyttelyn yhteydessä julkaistuun kirjaan. 

***

tm-galleriassa oli Tiina Lammisen (s. 1963) varsin omituinen näyttely Elsie Ståhle – tussimaalauksia ja muita teoksia (9.–27.3.). Näyttelyyn liittyvästä Lammisen blogista voi hakea selvennystä prosessiin, vaikka on sekin aika kummallinen. Eniten minua kummastutti se, miten vähän näyttelyn duunit toisiinsa liittyivät:

Mutta jotenkin metka tunnelma kokonaisuudesta jäi. Lamminen oli myös yrittänyt vääntää jonkinlaista taidesosiologista kartoitusprojektia – vähän Minna L. Henrikssonin (s. 1976) tapaan –, mutta epäanalyyttiseksi se jäi. Oli kuitenkin hauska nähdä, miten yleisökin sai osallistua taidekentän kartoitukseen (klikatkaa kuvaa suuremmaksi, jos ette näe – kaksi klikkausta, niin varmasti näkyy, mitä eräs katsoja on Kaj Forsblomista ajatellut): 

Ehkä Lammisen pitäisi vähän tarkentaa fokusta ja viedä yhtä valittua teemaa rohkeammin ja laajemmin eteenpäin.

***

Galleriet G18:n näyttelyt eivät suoraan sanoen ole koskaan olleet kovin loistavia eikä tilakaan ole oikein taiteelle suotuisa, mutta kannattaa siellä käydä aina tarkistamassa tilanne mukavien yllätyksien varalta. Nytkin oli tarjolla vähintäänkin pikkuhauska näyttelykokemus. Ihminen ja tila (7.–30.3.) oli kolmen taiteilijan yhdessä kokoama teemanäyttely. Henrika Laxin (s. 1971), Camilla Mittsin (s. 1974) ja Magdalena Åbergin (s. 1972) maalaukset soivat hyvin yhteen, ja vähäeleisen ja riisutun tyylinsä kautta saivat aikaan hyviä ulottuvuuksia aiheeseensa. Ei se nyt ehkä ihan maalaustaiteen suurinta riemujuhlaa ollut, mutta hyvä kokonaisuus kuitenkin. Oli sitä paitsi hauska nähdä maisemaa oman kotinsa nurkan takaa:

 Magdalena Åberg, Exteriör från Bulevarden I, öljy, 2010–11.

***

En tiedä, olinko nyt virittäytynyt johonkin uuteen ja outoon, mutta kaikki alkoi kuitenkin tuntua sellaiselta, ja olo muuttui myös koko ajan myönteisemmäksi. Taidesalongissa tämä vain vahvistui. Klaus Backberg (s. 1933) on pitänyt siellä jo 14 yksityisnäyttelyä vuosina 1979–2008. Olen minä niistä jonkun saattanut nähdäkin, mutta en suoraan sanoen muista. Vaan nytpä jäi mieleen. Hauskan minimalistisia maisemia (akvarelleja ja tussipiirustuksia), jotka toistivat lievästi varioiden samojen paikkojen tunnelmia:

Olen viime aikoina kuunnellut paljon vanhaa soulia, ja esittäjen joukossa on paljon sellaisia artisteja, joiden vaiheista ei tiedetä paljoa mitään. Tämä Backberg on samanlainen outo tapaus. En minä tiedä hänestä mitään. Liekö kyseessä se Kultakurun erakko, josta tässä keskustelufoorumissa puhutaan? Nyt rupesi oikein kiinnostamaan, sillä nettisurffailu ei paljoa auttanut.

***

Uituani menin viereisen talon Galleri Sinneen. Malin Ahlsvedin (s. 1976) runsas akvarellinäyttely Rakas Pimeys (17.3.–3.4.) oli riemastuttavan rikas kokemus:

Taiteilija oli liikkunut pimeydessä ja valossa ja kuvitti nyt muistojaan, tapaamisiaan ja haaveitaan. Lopputulos oli hyvin koskettava, jopa näin keski-ikäisen miehenkin mielestä, vaikka joissain kohdin jälki meni vähän kuvitusmaisen söpöksi. Mutta sitten aloin myös ajatella, että ehkä hänen kannattaisi käyttää lahjojaan tähänkin suuntaan. 

Joka tapauksessa vähän sellainen ihana – en o ikinä sanonu näin! – näyttely, jonka yksittäisten kuvien parissa tuli viihdyttyä aika pitkään. Olisin minä voinut harkita jonkun ostamistakin, jos vain rahaa olisi.  Vaikka tällaisen vähän tummasövyisemmän työn:

***

Nyt tauko, koska pitää katsoa kohta Sydämen asialla. Lempisarjani. Yäk, mikä paljastus.