Rästit on purettu ja nyt palataan miltei reaaliaikaan.
Viime viikonlopulla ajattelin, että tällä viikolla aloitan arjen ja palaan työn ääreen. Tiistaina 26.7. päätin sitten aloittaa näyttelykierrokset – varsinkin kun en ole Mäntän kuvataideviikkojen ja pienen loman takia kierrellyt Helsingin gallerioita liki kolmeen kuukauteen. Päätin aloittaa lähiympäristöstä ja käydä Uudenmaankadun kaikissa gallerioissa.
Galleria Huudossa oli Tuija Lampisen (s. 1955) näyttely Varjo (13.–31.7.). Lampinen itse nimittää maalauksiaan "jonkinlaisiksi pitkittyneiksi hetkiksi, olotiloiksi". Ja sellainen vähän viipyilevä olo niiden edessä tulikin. Näyttely oli varsin sympaattinen, vaikka minua vaivasikin koko ajan vaikeasti määriteltävä olo siitä, että jotain jää puuttumaan. Vasta myöhemmin tajusin, että ehkä juuri tuon tunteen herättäminen olikin yksi taiteilijan intentioista. Niin että ehkä se oli vielä parempi näyttely. 
Varjo IV, öljy kankaalle, 140 x 140, 2011.
Mutta sitten kaikki hyvät aikomukseni menivätkin pieleen. Myymälä2:ssa oli tarjolla saksalaisen Oliver Pietschin (s. 1972) 41-minuuttinen kokeellinen elokuvamontaasi From Here to Eternity (1.–31.7.), joka tuntui varsin kiinnostavalta, mutta en yksinkertaisesti jaksanut rankkana hellepäivänä koetella kestokykyäni ja kävelin – toki häpeää ja syyllisyyttä tuntien – ohi. Myymälä2:n ohjelmaa on kuitenkin syytä aina seurata.
Ja sama jatkui. Galleria BE '19:ssa oli Alma Jantusen (s. 1973) lasitaidetta nimellä Kuumaa tavaraa (27.7.–14.8.). Katselin vähän ikkunan takaa enkä saanut itseäni pakotettua sisälle. Olen aina kokenut lasitaiteen itselleni osapuilleen yhtä vieraaksi kuin vaikkapa oopperan, heavymusiikin ja sarjakuvan. Osaan nauttia hyvästä lasimuotoilusta käyttäjän ominaisuudessa mutta en osaa suhtautua lasiesineeseen galleriatilassa katsottavana objektina enkä ikinä panisi sohvapöydälleni sellaista. Tämä lienee paha rajoitus, mutta ei kai sitä enää viisikymppisenä opi kovin uusia asioista.
Ja eiköhän Galleria Dixissä jatkunut sama meno. Siellä oli Pauli Partasen (s. 1949) lasitaidetta (27.7.–14.8.), jota tiirailin hetken aikaa ikkunan läpi huomatakseni vain sen, että hän yrittää Jantusta voimakkaammin tulla muotoilun puolelta kohti vapaampaa taidetta. Tämä se on vielä vaikeampaa minulle, koska tuppaan aina näissä tapauksissa näkemään vain sellaisen estetiikan, jossa ulkokohtainen koristeellisuus lyö kaiken mahdollisesti kiinnostavan sisällön yli. Tunnistan itsessäni vielä vähän lisää häpeillen, että tämä on juuri se kliseinen asenne, josta muotoilun puolelta tulevat taiteilijat ovat aina saaneet kärsiä. Mutta ohi vain taas.
Sitten olin jo miltei helpottunut, kun Galleria Heino oli lomalla. Päätin jättää ne pari Uudenmaankadun alkupään huonoa galleriaa välin ja menin päiväoluelle.
Tyhmäähän tällaista on kertoa, mutta yritän kovasti sitoutua aikoinani tässä blogissa lupaamaani rehellisyyden vaatimukseen. Kriitikon arki vain on joskus tällaista. Jos joku kollegani muuta väittää, hän mitä suurimmalla todennäköisyydellä valehtelee. Tätä olen nyt miettinyt koko loppuviikon käymättä yhdessäkään näyttelyssä. Ehkä sitten huomenna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti