Jatkan edellistä postausta. Tässä siis vielä yhdeksän taiteilijan haastattelut, jotka tein Mäntän kuvataideviikkojen julkaisua varten:
Ipi Kärki (s. 1951)
… olin Chilessä 2008 ja hankin Atacaman intiaaneilta pienen figuurin, äitinuken, ja myöhemmin sain sille pariksi isänkin… luin Etelä-Amerikan intiaanirunoutta… äiti ja isä palautuivat…
… isäni kuoli, kun olin neljävuotias. Minun oli vaikea käsittää sitä. Odotin koko ajan, että isä tulee takaisin, vaikka kolme vanhempaa siskoa yrittivät tolkuttaa, että ei se tule... minä kuitenkin odotin, että kyllä se joskus tulee…
… äidin kanssa olimme läheisiä, minä olin se lellitty kuopus, mutta äiti joutui isän kuolemaan jälkeen töihin…
… halusin maalata tekstiä, kankaalle isolla sanat ’äiti’ ja ’isä’, sitten vain aloin maalata tietämättä tarkemmin, mitä teen…
… intiaanirunoudesta kaunis lause: ”Minä olen vasta alussa itse”… oli tarve tehdä myös itseni mukaan…
… sovittaa asiat, nähdä itsensä siinä suhteessa. Nähdä kasvu, kehitys…
… nyt tuntuu siltä, että sovitus ja anteeksianto on tapahtunut…
Ipi Kärjen tapasin hänen työhuoneellaan 4.5.
Leonhard Lapin (s. 1947)
…. isäni ja äitini kuolivat molemmat vuonna 1996… sain perinnöksi ison pinon siististi pakattuja kaavoja… isäni oli räätäli vähintäänkin kolmannessa polvessa… aiemmista ajoista ei ole tietoa… isoisäni työskenteli niin, että vain katsoi ihmistä ja teki sitten vaatteen valmiiksi… isäni sanoi olevansa huonompi räätäli, koska joutui mittaamaan ja tekemään kaavoja...
… äiti oli ompelija, tarttolaisen firman Räpinassa sijainneen ompeluosaston johtaja… nuorena myös autoin häntä kaavojen leikkaamisessa…
… Viron kaakkoisosassa asuimme keskellä luontoa… kaavat loivat voimakkaan kontrastin luontoon, katsoin niitä ihmetellen kuin abstrakteja kuvia… olen sittemmin tajunnut, että abstraktin taiteen myytit syntyivät niistä kaavoista, ei niinkään Kandinskyltä tai Malevitšilta… abstrakti koulutukseni on siis kotoisin vanhemmiltani…
Leonhard Lapinia tapaan aika usein Tallinnassa. Tässä hän on työhuoneellaan viime joulun alla.
Tapani Mikkonen (s. 1952)
… kronologista tarinaa… vuodessa on kaksitoista kuukautta, ja minä olen syntynyt niistä kahdennessatoista… kaksitoista on aina ollut minun lukuni…
… mukana on lapsuus ja tämä hetki kuvattuna… samankaltaisia ja yhtä pahoja kaikki. Tietenkin jotain muutoksia on tapahtunut… mutta kaikki on ollut aika raadollista… ei siinä ole paljon onnenhetkiä ollut…
… minulla on ollut raskas isäsuhde lapsuudesta asti… äitiini minulla oli hyvä suhde, mutta isä oli hyvin mustasukkainen hänestä, ja siitä minua rangaistiinkin… äiti ei esimerkiksi saanut lukea minulle satuja…
… mutta en minä halua syyttää vanhempiani, kyse on vain minun näkemyksestäni siitä, mitä elämäni on ollut… enkä kuvissani halua välttämättä kertoa mitään erityistä, mitään yksittäisiä tarinoita... minun tarinani se silti on kokonaisuudessaan…
Tapani Mikkosenkin tapasin kerran Tallinnassa. Söimme viime uutena vuotena hänen kanssaan melko riittoisaa uudenvuodenillallista ravintola Odessassa.
Jarmo Mäkilä (s. 1952)
… äiti, isä, selviytymisterapia… pyhä kolminaisuus…
… isä oli etäinen, maski päällä… äidin maalasin sellaisena, kun hän on nyt, yli kahdeksankymppisenä… vaikka ei hän varmaan tunnista sitä, että hänellä on ryppyjä… en ole koskaan kuullut häneltä yhtään järkevää lausetta… en vieläkään tajua hänen filosofioitaan…
… vanhemmilta tuli lähinnä opettavaisia tarinoita: käyttäydy näin, tee noin… ohjaillaan perheen kehitystä, mietitään naapureita… ne arvot olivat minulle vieraita… isällä oli vain estoja ja kieltoja… äiti on sanonut, että ei hän osannut olla lasten kanssa, ei hän koskaan ollut kokenut sellaista…
… ei sodan jälkeen ollut aikaa lapsille, eikä silloin ollut ekologiaa tai työuupumusta… tai terapiaa…
… molemmat olivat koko ajan töissä, ainoana lapsena sain olla kuin Ellun kana… käyttäydyin yleensä päinvastoin kuin he neuvoivat, mutta aika hyvin olen pärjännyt… lähdin kotoa 16-vuotiaana…
… isästäni näin painajaisia lähemmäs 50-vuotiaaksi, mutta sitten jotenkin pääsin yli… nyt pystyn suhtautumaan asioihin hellästi ja huomaavaisesti…
Jarmo Mäkilän tapasin hänen työhuoneellaan 3.5.
Jüri Ojaver (s. 1955)
… poikani oli 12-vuotias. Olin tajunnut ettei tule odottaa sitä, että poikasi valitsee sinun elämäntyötäsi… paras mitä voit toivoa, että voit olla lapsesi ystävä…
… poikani on taiteilijaperheen lapsi ja hän on nähnyt kaikki vaikeudet: miten selviytyä, miten elää tällaisessa perheessä…
… oma isäni oli kaivosmies, ja minä tulin taiteeseen kirjallisuuden kanssa… hän oli ”piilossa” tavallisessa työssä, mutta hänen unelmansa olisi ollut tulla kirjailijaksi… muistan hänet aina tupakoimassa ja lukemassa raskaan työpäivän jälkeen… hän kuoli minun nykyisessä iässäni sydänkohtaukseen…
… Isä. Poika. Entä sitten pyhä henki? Se puuttuu. Pyhä henki on ihminen itse… se on minun sanomani…
Jüri Ojaverin luona Luoteis-Viron Laulasmaalla piipahdin päiväseltään 5.5.
Matti Peltokangas (s. 1952)
… aika vanhoja ihmisiä, ei ollut kovinkaan paljoa yhteistä. Isän kanssa tehtiin käsitöitä ja kalastettiin ja välillä jouduin metsällä olemaan jäniskoirana…
… aika vanhoja ihmisiä, ei ollut kovinkaan paljoa yhteistä. Isän kanssa tehtiin käsitöitä ja kalastettiin ja välillä jouduin metsällä olemaan jäniskoirana…
… Virroilta muistan tulipalon ja sen kun käytiin meijeriltä maitoa hakemassa. Isä oli kommunisti, ja kun muutimme Hauholle, se tajusi tulleensa suojeluskuntalaisten kylään. Se oli hyvä timpuri, niin rakennushommien kautta päästiin sisään. Isän kanssa tein kirveenvarren. Oli aika hienoa, kun sai sen silmään istumaan… isän opetti myös tekemään pyssyn, josta nuoli lähti ja hävisi jonnekin koskaan palaamatta… kaverit katsoivat ihmeissään…
… äiti sulki jotenkin kaiken pois, mutta samalla se piti asiat kasassa... ei koskaan valittanut, se oli aika komee tyyppi…
… vain keittiötä ja makuuhuonetta lämmitettiin. Pelattiin tammea ja kuunneltiin kuunnelmia, tehtiin puhdetöitä. Äiti opetti voimistelemaan. Seistiin käsillä ovea vasten käsillä ennen kuin Eero Leväluoman kuunnelma alkoi: ”Hyvää iltaa, nimeni on Cox…”
Matti Peltokankaan isänsä ja äitinsä kunniaksi tekemät installaatiot ovat selvästikin yksi näyttelyn kohokohdista.
Anneli Sipiläinen (s. 1940)
… perusajatukseni on varsin yksinkertainen, se lähtee tietenkin tunnetusta myyttisestä tarinasta Romuluksesta ja Remuksesta sekä sudesta, joka imettää pienokaisia…
… mutta luontoäidin lapset eivät kaiken väärinkäytön jälkeen enää oikein ylety… ajattelen, että susi vertautuu luontoemoon, äiti maahan… se on sinällään suojeleva ja antelias, mutta kun se ehtyy, sen tuottamaan ravintoon ei ylety… on turha enää anella…
Anneli Sipiläisen äitisusi etsii vielä paikkaansa 1.6. Jalusta sekä pronssiset Romulus ja Remus odottavat. Kuva: Heikki Vesterinen.
Tommi Toija (s. 1974)
… tämä kaveri, joka on nurkassa… en tiedä, että onko se huutanut äidille ja isälle vai onko isä ja äiti huutanut sille vai onko se pään sisäinen asia, onko se huutanut itselleen… voi tulla tilanteita, jossa äiti ja isä eivät aina olekaan niin mukavia… tai haluavat olla ikuisesti nuoria, eivätkä halua kantaa vastuutaan… tai sitten kaikki voi olla hyvinkin, sitä vain on joskus tekemistä tämän kaiken kestämisessä…
… kiinnostavampaa minulla on omien asioiden miettimisen sijaan sysätä katsojan ajatuksia johonkin suuntaan… ajattelemaan omaa tilaansa, maailmaansa, historiaansa…
… ajatuksellisesti on kyse ihmisyydestä, ja laskenhan minä kuitenkin itsenikin osaksi sitä… ja uskon että suurin osa ihmisistä käy jollain tavalla läpi näitä samoja… eivät minun ajatukseni ja ongelmani ole niin originelleja… niin kuin kukaan muu ei olisi koskaan potenut eksistentiaalista kriisiä ja miettinyt, että miksi ihmeessä minä olen täällä…
Tommi Toija työhuoneellaan maaliskuun lopulla.
Jukka Vikberg (s. 1951)
… olen nähnyt Michelangelon Pietàn moneen kertaan… nyt siinä on äitini ja minä… heräsi halu nähdä teos tässä ajassa, myös henkilökohtaisesti…
… suuri osa elämästäni on mennyt sotaa pohtiessa. Kun synnyin olivat isä ja äiti joitakin vuosia aiemmin palanneet sodasta… sittemmin erityisesti Vietnamin sota merkitsi käännekohtaa koko sukupolvellemme… hävisimme taistelun rauhan puolesta, vaikka emme olisi ikinä sitä silloin uskoneet. Olimme valtava maailmanlaajuinen rauhanliike. Vastustaja, sotateollisuus ja halu tappaa, oli kuitenkin vahvempi…
… siviilielämässä olemme hyväksyneet väkivallankäytön kieltämisen. Sivistysmaissa vastustamme myös kidutusta ja kuolemantuomiota. Olen sitä mieltä, että meidän on pyrittävä sodan ja kaiken siihen liittyvän kriminalisoimiseen, armeijat ja aseteollisuus erityisesti mukaan lukien…
… tai entä jos saisimmekin aikaan liikkeen, joka epäpoliittisemmin tarkastelisi sotaa sairautena, jossa sekä voittajat että häviäjät ovat mukana…
Maija Helasvuon ja Anneli Sipiläisen tavoin Jukka Vikbergkin haki teoksessaan vauhtia taidehistorian ikiklassikoista. Kuva: Heikki Vesterinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti