Julkista taidetta 38 & Näyttelykuvia 394 & 395: Keuruun pupuankka

Viime viikonlopun Mäntän keikoiltani jäi vähän joutoaikaa ja päätin sunnuntaina käydä 30 km:n päässä Keuruulla tarkastelemassa tuon 10 000 asukkaan pikkukaupungin taidetarjontaa. Olin vähän laiska enkä jaksanut selvitellä etukäteen mitään, en näyttelyitä enkä mahdollisia julkisia veistoksia (myöhemmin löysin tämän linkin) vaan etenin vain käsikopelolla autollani Keuruuta kierrellen. 

Ensimmäisenä eteeni sattui pääkadulla tällainen hirvitys:

Sittemmin olen saanut selvitettyä, että kyseessä on Lions Clubin lahjoittama varsin paikalliseksi jääneen taiteilijan Erkki Koskisen (1927–2003) veistos Vuotava kivi. Esteettiseti sen voisi katsoa edustavan sitä moottoriteiden ja liikenneympyröiden – Keuruullakin oli ympyrässä kammottava valaistu himmeli – insinööri- ja rakennusmestaritaidetta, jota Suomi alkaa olla täynnä. Keuruulla tästä on toki tullut jonkinlainen rituaalipaikka, jossa joka vuosi kastellaan "yhteiskunnallisessa toimessa ansioitunut kraanamies". On tämä siis kuitenkin yhteisöllistä taidetta – ainakin jossain hyvä veli -mielessä.

Ja sitten löysin pienen avun jälkeen sen toisenkin Keuruun julkisista veistoksista. Ihmettelin kirjaston edessä pitkään tätä jähmeää graniittiemakkoa, jolla oli jättimäiset korvat:

Ja itse asiassa vasta tänään kotona sain selville, että se olikin kokonaisen emakon sijaan hörökorvaisen hirven pää:

Piti oikein nauraa itselleni, kun samalla muistin opiskeluaikojeni teoreettisen filosofian luennoilta Ludwig Wittgensteinin tunnetun pupuankka-kuvion:

Ulkoinen maailma ei siis tavallaan pysy samana, kun tapahtuu kognitiivisia muutoksia.

Näin ollen minun on vaikea enää arvioida veistoksen taiteellista laatua, koska en pääse tuosta emakkotulkinnasta enää millään eroon. Joka tapauksessa kyse on Timo Hannusen (s. 1969) veistoksesta Kuuntelija (2000). 

Sitten kävin museossa. Keuruun museon näyttelysali Kamanassa oli esillä keskisuomalaista maisemataidetta näyttelyssä Tunne maisema (17.6.–9.9.) – vähän vanhemmasta taiteesta aina nykytaiteeseen saakka:

Näyttely oli vallan sympaattinen ja myös kiinnostava, vaikkakin liian monilla väliseinillä pelaava näyttelyarkkitehtuuri oli täysin kökkö, mikä on kyllä ymmärrettävää, sillä töitä oli paljon ja itse näyttelytila on riittämätön vähänkään isomman kokonaisuuden esittelyyn.

Oli hauska nähdä monia vähän tuntemattomampia tekijöitä, kuten vaikkapa Carl Bengtsin (1876–1934) Maisema Päijänteeltä (1912):

Tämä taidokas valon kuvaaja ansaitsisi enemmänkin tunnettuutta varhaisten esimodernististen mestareidemme joukossa. Oikein harmittaa, kun en aikoinani nähnyt Tampereen taidemuseon vuoden 2007 Bengts-näyttelyä.

Toinen, aika paljon uudempi ja minulle täysin uusi tuttavuus oli Raimo Paavola (1933–2006), jonka Kesäaamu (1983) oli varsin raikas:

Tähän näyttelykierros olisi pitänyt lopettaakin, mutta eksyin vielä viereisen pappilan aitassa Veli Ähtävän (s. ?) näyttelyyn (27.6.–31.7.):

Veistetylle liimakoivureliefille maalatut söpöt maisemat olivat toinen toistaan kliseisimpiä. Tuli taas mieleen Wittgensteinin pupuankka, sillä kielessämme käytetään sanaa taiteilija (vähintäänkin) kahdessa merkityksessä. Turhaan minä silti päätäni vaivaan, sillä onhan kodinsisustuesineiden nikkarointi ja niistä nelinumeroisen summan pyytäminen täysin legitiimiä touhua. 

Että tällainen oli Keuruun retki. Tähänastisella kokemuksellani olisin valmis nimeämään Keuruun Suomen surkeimmaksi julkisen taiteen kaupungiksi – mutta enhän minä ole vielä kaikkialla käynyt.