Julkista taidetta 44: Retki Hankoon

Lauantaina 23.7. teimme retken Hankoon käydäksemme kahvilla sieltä citykesämökin vuokranneen ystäväpariskuntamme kanssa. Kahvittelun ja uimisen lisäksi tuli nähtyä muutama aika outokin veistos.

Raatihuoneen puistossa niitä oli oikein kaksin kappalein. Catharina Kajanderin (s. 1945) Sovitus (2008) paljastettiin tämän vuoden vappuna:

Kyllä veti sanattomaksi! Kauempaa katsoen luulin, että kyseessä on "vain" melko tavanomainen torsoveistos, jota joku irvileuka oli mennyt töhrimään. Mutta totta se oli. Taiteilijan itsensä mukaan veistos kuvaa "pienen ihmisen avuttomuutta suurten tapahtumien pyörteessä". Kyse on siis kansalaissodasta, jossa taiteilijan äidinisä menetti henkensä vankileirillä, minkä seurauksensa hänen äitinsä joutui huostaanotetuksi. Tarina on tietenkin kauheaa inhimillistä tragediaa, mutta veistos ei sitä onnistu välittämään – ei myöskään nimensä mukaisesti mitään sovitusta. Se on vain eriskummallinen, outo, jopa vähän hassunkurinen. 

Kummallinen on myös samassa puistossa sijaitseva hollantilaisen taiteilijan Sten Fogelbergin (s. ?) kaupungille lahjoittama Marielle (?). Veistäjän kuulemma toivoo, että "Mariellen läheisyydessä vallitsisi levollisuus ja rauha":

No, nukkuuhan tuo neito, mutta melkein sanoisin, että hahmo tuo rauhan sijaan pikemminkin saksalaisen ekspressionismin ahdistuksen. Kummallinen sekin joka tapauksessa on. En muuten löytänyt ko. Fogelbergistä netin kautta mitään tietoja.

Molemmat edellä kuvatut veistokset ovat lahjoja kaupungille. Täytyy vain todeta, että kaupunkien kannattaisi olla vähän varovaisia tällaisten lahjojen vastaanotossa. Niiden kanssa nimittäin eletään sitten pitkään.  

Ja lahja se on tämä vähän kitschveistäjänä tunnetun, nykyään Kiskossa vaikuttavan pietarilaislähtöisen Rafael Saifulinin (s. 1952) Tuuli mereltä (2005):

Ja veistoksen lahjoitti kaupungille tietysti Helkama. Enpä olisi ottanut tätäkään vastaan. Ymmärrän kuitenkin toki, että ihmiset tykkäävät tällaisesta hyväntuulisesta hömpästä.

Sitten ovat tietenkin ne pakolliset sankarit. Hangossa sellaisia edustaa Bertel Nilssonin (1887–1939) seitsenmetrinen Vapaudenpatsas (1921), jota on purettu ja jälleenrakennettu ja purettu ja jälleenrakennettu. Nyt siitä joka tapauksessa puuttuu sinä alunperin ollut saksalaisen sotilaan reliefi, jonka palauttamisesta käydään kuulemma jatkuvaa keskustelua:

Vaan onhan se tavallaan hienoa, että taiteesta keskustellaan edes jotain.
Ai niin, sitten oli vielä Mauno Oittisen (1896–70) Muuttolinnut (1967), joka on ihan käsittämättömän kömpelösti monteerattu niin, että kolmen lentoonlähtevän joutsenen ilmavuus häviää korkean porrastetun jalustan ansiosta totaalisesti:

On kuitenkin hauska yksityiskohta, että tämän siirtolaisuusmonumentin toinen osa on Floridan Lake Worthissa, missä suomalaisia asuu tunnetusti paljon. Siellä kaksi joutsenta laskeutuu. Mutta mistähän tuo yhden joutsenen hävikki mahtaa johtua? 

Eipä ole Hankokaan siis kovin kummoinen julkisen veistotaiteen kaupunki. 
Ja muutenkin kulttuurimaiseman meno on kovaa. Tuolla taustalla nousee rannalle Hjallis Harkimon firman uusi rakennuskohde, joka pilaa omalta osaltaan paljon Hangon herkkää kylpyläkaupunkimaisemaa:

Hyi saatana, etten paremmin sano! Raha puhuu ja tulee pikkukaupungeissa puhumaan taatusti vielä paljon enemmänkin. Harkimo itse sanoo, että Hangon on "aika herätä ruususenunestaan".