Näyttelykuvia 422: Mikä on muuta?

Puolet näyttelystä yhdessä kuvassa.

Lauantaina kävin MUU Galleriassa katsomassa kuratoidun näyttelyn No Tricks (5.–28.8.). En oikein ymmärrä, mikä idea tällaisessa näyttelyssä on. Keväällä MUU lähetti 600 jäsenelleen kutsun näyttelyyn, ja neljän hengen jury valitsi sitten kahdeksan duunia. Haussa oli lehdistötiedotteen mukaan "muu-asenne", ja nämä kahdeksan sitä kuulemma vahvasti omaavat.

Tuli jotenkin mieleen vuonna 1972 perustettu aikansa kokeellinen taiteilijarymä Dimensio, joka on toiminut pystyynkuolleena jostain 1980-luvun alusta näihin päiviin. En suinkaan tarkoita, että MUU olisi vielä pystyynkuollut, mutta tällaisen muu-asenteen etsiminen lienee turhaa tilanteessa, jossa MUU Galleria on todellisuudessa enää galleria gallerioiden joukossa ja jossa sitä 1980-luvun muuta (MUU perustettiin vuonna 1987) on kaikkialla muuallakin pilvin pimein. Muulainen taide on ollut taide-elämämme keskiössä jo pitkään, ja jos jotain muuta haluaa etsiä, täytyy mennä jonnekin muualle.

Näyttely oli siis jotenkin motivoimattoman tuntuinen, eivätkä yksittäiset satunnaiset teokset muodostaneet mitään erityistä muulaista ilmettä, joka olisi tuottanut katsojalle mitään sen kummallisempia ahaa-elämyksiä. Ihan hauskoja duuneja oli toki tarjolla – kuten vaikkapa Sebastian Lindbergin (s. 1978) tragikoominen Koomikko, stand up -kilpailun harjoittelu videokameran ja tiskiharjan kanssa, tai Inkeri Harrin (s. 1979) Tapaaminen ilman syytä – performatiivinen teos, jossa taiteilija ilmoittaa lehdessä tapaavansa ihmisiä tietyssä paikassa ilman syytä. Olisi tosin ollut paljon hauskempaa nähdä jotain aitoa performatiivista dokumentaatiota sen sijaan, että tarjolla oli vain lehti-ilmoitus ja valokuva odottavasta taiteilijasta. Vai liekö sitten mitään tapahtunutkaan? On toki mainittava, että tällaisia "teoksen määritelmää kyseenalaistavia teoksia" (tiedotteesta) on tehty jo maailman sivu. Sama koskee Eeva-Mari Haikalan (s. 1974) eri välineillä "maalauksellisuutta" hakevia teoksia. Esimerkiksi valokuvauksen maalauksellisuus alkaa olla jo niin kliseinen teema, että en jaksaisi nähdä enään yhtään Caspar David Friedrich (1774–1840) -parafraasia. Haikalan näyttelyssä ollut teos 54 Attempts for Sulky Face sisältää nimensä mukaisesti 54:n valokuvan sarjan Haikalasta poseeraamassa Gwen Johnin (1876–1939) maalauksena. On ihan pakko rehellisesti todeta, että Haikalan teosta suurempi elämys minulle oli lukea edes Wikipedia-artikkeli Johnista, joka oli minulle aiemmin vain nimi taidehistoriasta. Että kiitos ainakin tästä virikkeestä.

Muutkin osallistujat – Mikko Kuorinki (s. 1977), Laura Lilja (s. 1975), Marika Orenius (s. 1971), Heidi Romo (s. 1969) ja Hypnobatia (Jokke Saharinen (s. 1969) & Jukka Suhonen (1963)) – olivat esillä ihan kelvoilla töillä, mutta kokonaisuus oli erityisen muu-asenteen henkimisen sijaan sisäsiisti ja vailla mitään joukkovoiman ilmentymää. Turhan tuntuinen näyttely, koska vähien näyttelyaikojen tuhlaaminen tällaiseen on täysin motivoimattoman tuntuista. Antaisivat vain tilaa kunnon yksityisnäyttelyille, jolloin taiteilijat saisivat lisää kaipaamiaan tilaisuuksia näyttää tekemistään vähän laajemmin. 600 jäsenestä luulisi sisältöjä ja näyttelyhaluja löytyvän.