Keksinpä torstaina yllättäen vitsin:
– Miksi kutsutaan suomalaista taiteilijaa, joka on pitänyt Suomessa lukuisia museonäyttelyitä ja saanut muun muassa kuvataiteen valtionpalkinnon ja runsaasti virallista tukea taiteensa vientiponnisteluille?
– En minä vain tiedä.
– No, tietenkin väärinymmärretyksi, ulkopuoliseksi ja boikotoiduksi.
Rinnekangas lehdistötilaisuudessaan.
Olin torstaina Amos Andersonin taidemuseon pressissä, jossa ensi-iltansa sai Rinnekankaan photo cinema ("rainaelokuva" Rinnekankaan omin sanoin) Face to Face (19.8.–31.10). Kyseessä on 60-minuuttinen hitaasti vellova kuvavirta, jonka tarkoitus on kai lähinnä kyseenalaistaa kapitalismin luomaa valheellista aikakäsitystä sekä Amerikan ja Euroopan suhdetta. Ehdin pressin aikana näkemään teoksesta noin puolet, mutta en usko, että käsitykseni siitä muuttuisi kovinkaan paljon toisen puolen jälkeen. Mutta kun nyt sanon, että se oli auttamattoman tylsä ja jäsentymätön, toteutan todennäköisesti yhtä tekijän intentiota: saada loukkuun sellaiset ihmiset, joiden mielestä filmi on auttamattoman tylsä ja jäsentymätön. "Mitä minä sanoin", hän huudahtaisi ominaisella paatoksellaan. Siis ilmeisen hyvä teos.
Performanssitaiteilija Heikki Mäntymaa (s. 1944) poseerasi monessa Face to Facen kuvassa. Ehkä teoksen häkellyttävin hetki – tämän huomasi eräs kollegani – oli se, kun näimme kuvan Mäntymaasta vaatteet päällä.
Joku kauhea haava Rinnekangasta vaivaa ja ajaa eteenpäin itsensä ruoskinnassa. Liekö sitten kyse epäonnistuneesta kaunokirjailijan urasta? Jotenkin tämä jäi vaivaamaan minua, sillä olen nähnyt häneltä sekä monia hienoja valokuvia että muutaman hyvän tv:ssä esitetyn dokkarin, enkä ole koskaan ymmärtänyt hänen loputonta hybristään ja paatostaaan ja ikuista marinaa syrjimisestään. Hän on tällä hetkellä listallani ehdoton ykkönen sarjassa "Suomen eniten itseään täynnä olevat taiteilijat" – ei toisaalta toki läheskään ainoa sellainen. Sen verran tämä jäi vaivaamaan, että luin illalla uudestaan hänen erästä uransa vaihetta käsittelevän ja taidepoliittisen kirjan Maantiekiitäjä taiteen labyrinteissa (Otava 1996):
Olipa aivan yhtä järkyttävän huono kuin muistin. Se on tahattoman (tragi)koominen kertomus siitä, kuinka tämä väärinymmärretty samurai tapaa koko ajan "laatuihmisiä" "huippupaikoissa" – siis toki vain ulkomailla – ja tekee ensimmäisenä suomalaisena sitä sun tätä. Ja on tietenkin menestystarinansa myötä koko ajan kotimaassaan enemmän ja enemmän väärinymmärretty. Edes Osmo Rauhala (s. 1957) ei pysty tällaiseen itkuvirteen.
Jos joku vielä tekee samanlaista taiteilijamytologiatutkimusta kuin aikoinaan Vappu Lepistö (en valitettavasti löydä mistään hänen synnyin- ja kuolinvuosiaan) – taiteilijanakin tunnettu sosiologi – teki hienossa kirjassaan Kuvataiteilija taidemaailmassa (Tutkijaliitto 1991), tarjoaa Rinnekankaan ura – ja hänen tapansa kirjata sitä – loputtomasti antoisaa materiaalia.
Ehkä alan tajuta hiljalleen, että Rinnekangas on kokonaistaideteos ja sellaisena varsin vaikuttava.
***
Amoksella oli myös Terike Haapojan (s. 1974) & Co:n Edge of the Worldin (19.8.–31.10) pressi, mutta sekä teos että pressi jäivät nyt sitten vähän kokematta, koska sen paremmin Haapoja kuin museon johtaja Kai Kartiokaan eivät sanoneet teoksesta oikein mitään. Kartion mukaan se on kuitenkin teknisesti monimutkaisin teos, mitä museoon on koskaan toteutettu. Kysessä on tila, johon mennään tietokonerepun ja virtuaalilasien sekä kuulokkeiden kanssa. Luonnosta ja näkemisestä siinä epäilemättä on kyse. Koska reppuja oli käytössä vain yksi ja jäin jo pitkälle yli tunnin päähän jonossa, päätin lähteä parin kollegan kanssa Corona Baariin kahville. Niin että palaan asiaan.
Aika hämmentynyt olo jäi tällaisesta taidepäivästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti