Näyttelykuvia 429 & 430 & 431 & 432: Taas ahkerana

Toissapäivänä sain Pasilan radiostudiossa käyntini jälkeen omituisen ahkeruudenpuuskan ja päätin katsoa samalla reissulla useammankin näyttelyn.

Suomen valokuvataiteen museossa oli Ulla Jokisalon (s. 1955) näyttelyn Aikomuksia – leikin varjolla(17.8.–25.9) pressitilaisuus, jossa Jokisalo esitteli – ylen sympaattisesti ja avoimesti – koko näyttelyn:

Jokisalon eri tavoin valokuvaa käyttävät esinekoosteet, kollaasit, leikkaukset ja kirjonnat ovat aina olleet häkellyttävän kiehtovia. Tarinankertojana itseään pitävä Jokisalo osaa yhdistää henkilökohtaiset tarinat meidän kaikkien tuntemiin suuriin tarinoihin – traumoineen ja onnenhetkineen – varsin oivaltavasti ja usein hyvin koskettavasti. Lisäksi Jokisalo on varsin taitava käsityöläinen – oli kädessä neula tai kamera –, millä hän onnistuu luomaan herkän intimiteetin isompiinkin teoskokonaisuuksiin. 
Äidiltään perimänsä käsityöläisyyden lisäksi Jokisalo on myös varsin kirjallinen taiteilija, joka saa usein virikkeitä varsinkin vanhemmasta kirjallisuudesta – tässäkin näyttelyssä on esillä teos, joka pohjaa Jean-Jacques Rousseaun Tunnustuksiin (1770, suom. 1938). Oman osansa hänen tuotannossaan saa usein naishistoria – nyt esimerkiksi kuvanveistäjä Camille Claudel (1864–1943), jonka traaginen tarina kiteytyy Jokisalon teoksessa CC:n katse (2009).
Näyttelyyn kannattaa varata kunnolla aikaa, sillä pienemmätkin teokset ovat niin täynnä assosiaatiopintaa, että – varsinkin jos ikää ja elämänkokemusta riittää – katsoja ajautuu helposti hitaisiin mietteisiin oman visuaalisen historiansa kanssa.    

Piiritanssi, 2009.

Ennen näyttelyä kannattaa myös varustautua henkisesti lukemalla Anna-Kaisa Rastenbergerin oivaltava teksti pdf:nä museon sivuilta.

***

Valokuvataiteen museon projektitilassa on esillä nuoren Kristiina Männikön (s. ?) Katse (5.8.–4.9.), joka kertoo hänen lähestymishaluisesta tutkimusmatkastaan kohti äitiä ja omaa identiteettiään. Projekti on epäilemättä ollut kiinnostava ja henkilökohtaisena elämyksenä voimakas, mutta tällaisia jähmeitä kuvakertomuksia on tullut nähtyä viime aikoina vähän liikaakin:

Olisikohan nuorten nykyvalokuvataitelijoiden mietittävä installointejaan ja kuvakerrontaansa joskus vähän moniulotteisemmin? Viittaan vaikkapa Jokisalon poeettiseen lähestymistapaan, missä myös usein äitisuhde näyttelee tärkeää osaa. Mutta ehkä se on sitten se ikä ja kokemus?

***

Kaapelin Galleriassa oli esillä Eija Keskisen (s. 1968) Kuka kehtoa keinuttaa (4.–21.8.), jossa onnen ja ilon tunteita oli höystetty myös vähän oudoimmilla fiiliksillä. Keskinen yhdistelee usein valokuvaa ja piirtämistä, niin nytkin:

 
Tunnelma oli hauskasti viritetty, mutta puuvärikynäpiirustus, joka muodosti suurimman osan näyttelystä, tuntuu mielestäni jäävän aina vähän liian latteaksi. Ongelma on samanlainen kuin musiikissakin: joidenkin soittimien äänestä sitä vain jostain syystä pitää vähemmän. Minulle puuvärikynät tuntuvat olevan aivan liian hento ja siten ilmaisuvoimaltaan heikko väline – näin oli jo kansakoulussa 1960-luvulla. Täytyy siis vain taas tunnustaa rajoittuneisuutensa.

***

Kaapelitehtaan Puristamossa oli vielä tarjolla Suomen Kuvataidejärjestöjen Liiton vuosinäyttely (9.–28.8.). Niille, jotka eivät taidekenttämme rakennetta tarkemmin tunne, kerrotakoon, että SKJL on vuonna 1938 perustettu järjestö, joka toimii paikallisesti järjestäytyneiden taiteilijaseurojen yhdyselimenä, ja sen historiallisena päätehtävänä on ollut lähinnä toimia maakunnan äänenä Helsinki-keskeisessä taide-elämässämme. Tämä ikään kuin "demokraattinen" yhteisö on perinteisesti järjestänyt vähän tasapaksuja ja tylsänpuoleisia yhteisnäyttelyitä (olen nähnyt niitä lapsuudestani asti, koska äitini Kaarina Kantokorpi (s. 1935) on toiminut SKJL-aktiivina, joten tiedän mistä puhun), eikä meno mihinkään tunnu muutuvan:

Taaskin oli saatu aikaan sisäsiisti "ihan kiva näyttely", josta juuri mitään ei jäänyt mieleen. Parhaiten mieleeni jäi se, kun satuin kuulemaan yhden näyttelyvieraan – amerikkalaisen turistin – kysymyksen, että "edustaako tämä näyttely Suomen taiteen nykytilaa", ja näyttelyä valvomassa olleen Aulis Harmaalan (s. 1966) vastauksen, jonka mukaan "ei, kyse on pikemminkin demokraattisesta näyttelystä". Paskan marjat, sanon minä. Alueellinen demokratia ei pitkään aikaan ole ollut mikään ongelma Suomen taide-elämässä. Katsokaa vaikka tuoreinta Taiteen keskutoimikunnan apurahalistaa, jossa esimerkiksi 14:stä 5-vuotisesta apurahasta 10 meni muille kuin helsinkiläistaiteilijoille. Mutta mikäpä pahan tappaisi? Saamme taatusti elää SKJL:n kanssa hamaan taide-elämämme loppuun saakka, vaikka tosiasia tulee yhtä vääjäämättä olemaan se, että tämän järjestön tärkein ulottuvuus on se, että sen kautta vähän keskinkertaisemmatkin taiteilijat ja puoliammattilaiset saavat itselleen foorumeita ja pidennystä ansioluetteloonsa.

Jaa, perun minä sen verran puheitani, että oli ilahduttavaa nähdä SKJL:n aloittaneen stipendien jaon. Ensimmäinen Aspa-stipendin (Sigurd Wettenhovi-Aspan (1870–1946) mukaan) sai sitä paitsi ihan kiinnostava taiteilija: juuri Taidekoulu Maasta valmistunut Reija Meriläinen (s. 1987):

Lihava syli, 2011.

Ehkä minun pitää taas tunnustaa rajoittuneisuuteni. En kuitenkaan halua tuomita taiteen harrastamista. Ehkä minua ottaa eniten pannuun se, että SKJL:n kautta harrastelijat ja puoliammattilaiset pääsevät suotta mukaan tärkeilemään taidepoliittisessa päätöksenteossa, muun muassa Suomen Taiteilijaseuran kautta.

Mutta nyt lopetan. Kaksi tiistain näyttelyä jää vielä raportoimatta, mutta kyykkä-kisa odottaa, joten sulkeudun suosioonne ja palaan asiaan huomenna.

PS. Myöhemmin illalla hävityn kyykkämatsin jälkeen: Ettei vain jäisi mitään vääriä mielikuvia. Olen henkeen ja vereen paikallisen toiminnan puolesta. Kannatan kaikkia paikallisia taiteilijayhdistyksiä, kannatan myös kaikkia maakunnallisia yhdistyksiä. Katson mieluusti myös tällaisten tahojen järjestämiä näyttelyitä. SKJL:ssä juuri tuo paikallisuuden henki kuitenkin häviää kaiken byrokratian ja latistavan demokratian toimesta – se kun yrittää olla valtakunnallinen. SKJL voisi olla vaikka hyvä neuvotteluelin, jossa voisi jakaa kokemuksia muun muassa kunnallisesta kulttuuripolitiikasta, mutta näyttelyorganisaatioksi siitä ei ole koskaan ollut.