Julkaistua 185: Kun merkitykset liudentuvat

Kai syksy alkaa jo kohta koittaa. Eilen alkoi taas kolumnistinarkeni, kun Ilkassa ilmestyi ensimmäinen kesänjälkeinen kolumni, jossa arkeni joutilas hupiajattelu yhdistyi erääseen viimeaikaiseen puheenaiheeseen. Mainittakoon, että olen täysin Mikael Jungnerin linjoilla. Olen viime aikoina silloin tällöin lueskellut Jussi Halla-ahon blogia ja menettänyt hieman uskoani demokratiaan. Tai siis ainakin joutunut miettimään sen terveen järjen rajoja. Mielestäni vain on käsittämätön synti ja häpiä, että Halla-aho toimii eduskunnan hallintovaliokunnan puheenjohtajana. Ajattelen yhä useammin eläkkeelle jäämistä tai edes jonkinlaista vetäytymistä yksityiseen itse valittuun ja rakennettuun rauhaan.

Kun merkitykset liudentuvat

Olen viime aikoina liikkunut paljon autolla ja kuunnellut samalla radiota. Hypin kanavalta toiselle ja yritän löytää joko mieluisaa musiikkia tai kiinnostavan puheohjelman. Musiikkia kuunnellessani olen kiinnittänyt huomioni siihen, että aivan sama kappale voi soida erilaisilla formaattikanavilla tai ohjelmissa, jotka liittävät itseensä tarkentavia lisämääreitä, kuten rock, pop tai iskelmä. Tämä koskee muun muassa sellaisia artisteja kuin Juice Leskinen, Hector, Eppu Normaali ja Kolmas Nainen.

Myös aika liudentaa kummasti merkitysten raja-aitoja. Osa siitä pohjalaisyleisöstä, joka olisi saattanut olla vetämässä Jormaksen jäseniä 1960-luvulla tanssilavalla turpiin sen takia, että he eivät soittaneet tangoa, saattoi ihan hyvin hurrata tänä vuonna, kun silloisen Jormaksen solisti Pepe Willberg sai vihdoinkin Iskelmä-Finlandian.

Miten tällaiseen on päädytty? Vaikka nykyaikaiset formaattiradiot yrittävätkin löytää oman kuuntelijasegmenttinsä, muodostaa Suomi aivan liian pienen markkina-alueen hiotuille segmenteille. Muutenkin tiedonvälityksen maailmalla on taipumus liudentaa merkityksiä maksimaalinen kattavuuden saavuttamiseksi. Ranskalaisen sosiologi Pierre Bourdieun sanoin: ”Mitä laajemman yleisömäärän jokin tiedotus- tai ilmaisuväline haluaa saada, sitä täydellisemmin sen on hävitettävä särmänsä, kaikki mikä voi jakaa mielipiteitä ja sulkea pois yleisöä.”

Särmättömyyden lisääntyminen koskee laajemminkin kulttuurijournalismia. Syventäviä ja aiheeseensa paneutuvia kritiikkejä vähennetään. Kepeät, nokkelat ja nopeat yleistoimittajat saavat korvata vuosia hankittua erityisosaamista.

Formaattiradiokin tarvitsee toimittajan sijaan lähinnä vain henkilön, joka vaihtaa valmiista soittolistasta määrällisillä mittareilla (lue: myyntitilastot) valittuja kappaleita. Artistinkin särmät saadaan näin hiottua keskimittaisemmiksi. En muista koskaan kuulleeni radiosta Pepe Willbergin huonosti menestynyttä mutta varsin kiinnostavaa Syksyn Sävel -ehdokasta Kuu (1980), mutta olen oppinut Aamun (1973) sanat radiosta ulkoa.

Löystyvä kielenkäyttö ja liudentuvat merkitykset eivät ole kuitenkaan pelkkä kulttuurielämän murhe. Kyse voi olla myös politiikasta, jossa sanoja – vaikkapa liberalismi, sosialismi tai populismi – käytetään miten sattuu, kulloisenkin tilanteen mukaan.

Runouden tehokeinona merkitysten liudentuminen voi olla kiinnostavaakin, mutta arkista elämäämme säätelevässä politiikassa se voi olla jopa vaarallista. Minä olen aivan yhtä huolissani – vaikkakin eri syistä – kuin Jussi Halla-aho siitä, että kukaan ei tunnu haluavan määritellä sitä, mitä käsitteellä vihapuhe tarkoitetaan. Sen tehtävä tuntuu vain olla samanlainen löyhä kattokäsite kuin rock tai iskelmä nykyään ovat. Sitä voi käyttää kuka tahansa ja miten tahansa.

Maailma kuitenkin jäsentyy aina jollain tavalla kielen kautta, ja merkityksiltään liudentunut kielenkäyttö vain estää sen analysoimista ja syvempää ymmärtämistä. Näin sanoessani olen kuitenkin tuskallisen tietoinen siitä, että tällaista kielellisen puhtauden vaatimusta on helppo nimittää kulttuuriseksi fasismiksi. Mitähän sekin mahtaa tarkoittaa?

PS. 5.8. Luutii-blogissa on kiinnostava keskustelu viha-puheesta.