Kai syksy alkaa taas lähestyä. Radio YLE 1:n Kultakuumeen kesätaukokin meni menojaan, ja tänään jatkui taas kolumnistinpestini. Aihe syntyi sattumalta automatkalla radiota kuunnellen, mutta olen miettinyt asiaa jo pidempään. Aloin vain kirjoittaa hetken impulssista, enkä oikein tiedä, että päädyinkö yhtään mihinkään. Mutta kyllä asiaa on syytä miettiä:
Hiljaisuudesta
Kuuntelin muutama päivä sitten aivan sattumalta kanavilla surfaillessani uskontoa käsittelevää radio-ohjelmaa. Siinä viitattiin erääseen pappiin, jonka saarnoissa ”hiljaisuudella oli voimakkaasti lisääntynyt osuus”. Aika hämmästyttävä ja myös kiinnostava ajatus, koska ainakin minä olen kokenut saarnan joko selittämiseksi tai julistamiseksi. Tämä tajusin tosin vasta myöhemmin vaihdettuani jo jonkun rockbiisin soimaan. En siis tiedä, millä metodilla kyseinen pappi hiljaisuutta on lisännyt.
Sitten muistin erään taiteilijaystäväni, jolla on tapana käyttää teosten yhteydessä usein sanaa ’hiljaisuus’ eritellessään myönteistä taidekokemustaan. Tällä hän tarkoittaa varmaan ainakin osittain sitä, että teoksista puuttuu nykytaiteelle toisinaan niin ominainen alituinen selittäminen.
Olen aina ollut sosiaalinen ja ulospäin suuntautunut ihminen ja vastaavasti myös kova puhumaan. Vasta lisääntynyt ikä on tuonut halun olla toisinaan ihan hiljaa, vain kuunnella muita ihmisiä tai sitten välillä jopa vetäytyä ihan yksikseen olemaan hiljaisuudessa.
Hiljaisuuteen vetäytyminen ei ole kuitenkaan ihan helppoa. Muistan esimerkiksi sen kerran, kun olin aika stressaantunut työkiireistäni ja äitini pyysi minua vanhempieni mökille lepäämään ja rentoutumaan. Kun sitten tein työtä käskettyä ja yritin rentoutua ihan hiljaa ja itsekseni merta, lokkeja ja kiviä katsellen, äitini, joka on vielä kovempi puhumaan kuin minä, kysyi ihmeissään: ”Miksi sinä mökötät?”
Hiljaisuuden avulla voi siis syyllistää toisia ihmisiä. Voi kysyä vaikka: ”Onko sinulla tylsää?” ”Etkö viihdy seurassani?” ”Eikö sinulla ole mitään sanottavaa?” Tuntuu olevan vaikeaa sallia kanssaihmisille hiljaisuutta. Sosiaalisissa tilanteissa vallitsee ikään kuin pakonomainen tarve sanoa jotain tai pahimmassa tapauksessa ”keksiä jotain sanottavaa”.
Ortodoksirovasti Jarmo Hakkarainen on todennut varhaisista autiomaan erakkomunkeista ja heidän harjoittamastaan hiljaisuudesta: ”Hiljaisuus on odottamisen, tarkkaavaisuuden ja kuuntelemisen tie. Se osoittaa mitä tapahtuu ihmisen sisällä ja hänen ympärillään.” Hänen mukaansa ”hiljaisuus on täyteyttä, ei tyhjyyttä”.
Olen ammatiltani taidekriitikko ja aina kun näen taidetta, minun työtäni on keksiä siitä jotain sanottavaa. Saatan hiljentyä teoksen äärellä, mutta myöhemmin tehtäväni on usein kyetä sanallistamaan hiljentymiseni syyt. Olen koko ajan myös kiusallisen tietoinen siitä, että monet kuvataiteilijat perustelevat vähäsanaisuutensa juuri sillä, että kuva on kuva siksi, että sen välittämät asiat eivät ole sanallisesti ilmaistavissa. Todennäköisesti useammastakin taiteilijasta kerrotaan samaa kaskua kuin Josephine Bakerista, joka vastasi kysymykseen tanssinsa merkityksestä: ”Jos osaisin kertoa sen, ei minun tarvitsisi tanssia sitä.”
Arsenios Suuri, 1300-luvun fresko Athokselta.
Olen ammatiltani taidekriitikko ja aina kun näen taidetta, minun työtäni on keksiä siitä jotain sanottavaa. Saatan hiljentyä teoksen äärellä, mutta myöhemmin tehtäväni on usein kyetä sanallistamaan hiljentymiseni syyt. Olen koko ajan myös kiusallisen tietoinen siitä, että monet kuvataiteilijat perustelevat vähäsanaisuutensa juuri sillä, että kuva on kuva siksi, että sen välittämät asiat eivät ole sanallisesti ilmaistavissa. Todennäköisesti useammastakin taiteilijasta kerrotaan samaa kaskua kuin Josephine Bakerista, joka vastasi kysymykseen tanssinsa merkityksestä: ”Jos osaisin kertoa sen, ei minun tarvitsisi tanssia sitä.”
Luulenpa, että nyt olen haasteen edessä, koska olen jo pitkään tuntenut kaipuuta suurempaan hiljaisuuteen, mutta joudun samalla tekemään kuitenkin työtäni eli keksimään lisää sanoja. Mutta jos joku pappi pystyy lisäämään hiljaisuuden osuutta saarnoissaan, niin kyllä kai minäkin...
Mutta miten se tapahtuu käytännössä? Ensin pitää ainakin välttää meluamista. Kirjoittajan pahimmista vioista yksi on tietenkin ”pitää turhaa melua itsestään”, millä usein saadaan aikaan varsin kielteisiä tunteita. Kirjoitan ja puhun kuitenkin usein minä-muodossa, mitä yritän perustella itselleni sillä, että näin tunnustan avoimesti esittäväni vain omaan kokemukseeni perustuvia subjektiivisia mielipiteitä sen sijaan että väittäisin laukovani suurempiarvoisia totuuksia. Mutta voisiko olla, että tietynlainen askeesi itsensäkieltämisineen, jota muun muassa erämaaisät harjoittivat, olisi oikea tie kohti hiljaisuutta ja sen avulla mahdollisesti löytyvää viisautta? Miksi joku olisi kiinnostunut juuri sitä, miten minä olen jonkin teoksen kokenut? Eikö olisi parempi vain harjoittaa ankarasti hartautta eli tässä tapauksessa käydä vuosien mittaan tuhansissa ja tuhansissa taidenäyttelyissä ja antaa tuon kokemuksen virrata teksteihinsä kuin Jumalan armo konsanaan.
Sitten on kaikki miedompi häly ja kohina – esimerkiksi turhanpäiväiset adjektiivit. Minulla on tapana usein sanoa teosta tai näyttelyä ’hienoksi’. Mitähän se mahtaa enää tarkoittaa, kun olen toistanut sen perustelematta satoja kertoja – ja hyvinkin erilaisissa asiayhteyksissä?
Itsekeskeisen sosiaalisen median aikakaudella voisikin olla hyvä harjoitus yrittää tietoisesti olla puhumasta itsestään. Vastaavasti voisi harjoitella olemaan määrittelemättä ilmiöitä yksioikoisilla laatumääreillä, jotka vain latistavat kokemuksen täyteyden pinnalliseksi tyhjyydeksi. Olla edes hetken itsekseen hiljaa, kun on sanomassa jotain toiselle ihmiselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti