Näyttelykuvia 418: En näe enkä kuule mitään

Päätin eilen jatkaa tiistaina alkanutta näyttelyidenkiertämisarkea. Amos Andersonin taidemuseossa oli tarjolla Kuvataideakatemiasta muutama vuosi sitten valmistuneen Taneli Rautiaisen (s. 1983) En enää näe (9.4.–29.8.). Väliin tuntuu suorastaan siltä, että Amos haluaa nykyisillä ylipitkillä näyttelyillään vain maksimoida kävijöiden vähyyttä. Syytä tähän voi vain arvailla, koska on vaikea uskoa, että suomenruotsalainenkin kulttuuriraha alkaa olla jo lopuillaan. Noidankehä tästä kuitenkin syntyy. Tai on jo epäilemättä syntynytkin, vaikka en tiedäkään mitään Amoksen kävijämäärien kehityksestä. Pelimiehenä olisin kuitenkin valmis lyömään vetoa, että lasku on ollut voimakasta.

Miten vain, vähän turhalta tämänkin näyttelyn ylikestoisuus tuntui.

Rautiainen saattaa hyvinkin olla veistomaailmamme nouseva tähti, mutta vähän sellaiselta – sinänsä tarpeelliselta ja väistämättömältä – pyörän keksimiseltä näyttely tuntui. Tilaa väännetään uuteen uskoon ja asioita kyseenalaistetaan. Parin tuunatun seinänpalan ja tyhjän tilan pähkäilemisen jälkeen aloin ajatella, että miksi hitossa minun pitäisi olla kiinnostunut siitä, miten jonkun museon tilaa väännetään väliaikaisena taiteellisena eleenä uuteen uskoon. Paljon kiinnostuneempi olisin esimerkiksi siitä, mitä jotain aidosti julkista tilaa, jota ei ole tarkoitettu pelkästään taideleikkiin, väännettäisiin johonkin suuntaan, mikä voisi tuottaa jotain ennustamatontakin. Voi tietenkin olla, että olin vain ärtynyt siitä, että museokäyntini viisi kuukautta kestävässä näyttelyssä kesti osapuilleen kaksi minuuttia enkä yrityksistä huolimatta keksinyt mitään syytä sen kolmannen käyttämiseen:

En siis lupauksen mukaan nähnyt enää mitään.

***

Sitten katsoin yhden näyttelyn erään gallerian ikkunasta, mutta en sano siitä sen enempää, ettei minua pidettäisi ylimielisenä paskiaisena. Sitten harmittelin sitä, että Kampin sushipaikka oli lopettanut toimintansa juuri kun olisin kaivannut sushilounasta. Sitten harmittelin vielä sitäkin, että Kiasmassakin on ylipitkiä näyttelyitä (ARS 11, 15.4.–27.11.), enkä siis jaksanut mennä sinnekään – varsinkin kun terassi vaikutti täydeltä. Enkä oikein keksinyt mitään muutakaan näyttelyä, koska niin moni galleria on vielä lomalla.

Päätin hetken aikaa tuntea kuuluvani joutilaaseen intelligentsiaan: menin Corona Baarin terassille juomaan lattea ja Jaloviinaa ja luin keskittyneesti Hufvudstadsbladetia. Siinä oli aika kiinnostava artikkeli karjaalaisesta Johan Halinista (s. ?, jutun mukaan 27-vuotias), jonka "technoappen tog honom från Karis till New York". Kyseessä on tuhkimotarina nörttikundista, joka pääsi noin vain puskista MoMaan.

Sitten jatkoin kieliteemaa, vaikkakin hyvin epäintelligentisti: yritin salakuunnella mitä viereisessä pöydässä istunut Stefan Lindfors (s. 1962) – kuvanveistäjä hänkin – puhui puhelimeensa, johon hän taukoamatta puhui. Vaan enpä erottanut yksittäisten sanojen lisäksi mitään.

En siis eilen kaupungilla nähnyt enkä kuullut juuri mitään. Niinpä menin kotiin jatkamaan Bohumil Hrabalin hirtehistä veijariromaania Tarjoilin Englannin kuninkaalle (1971, suom. 1991). Onneksi illalla tuli vielä YLE Teemalta Karel Kachyňan hieno elokuva Korva (1970).

Näin kriitikko oppi edes tšekkiläisestä kulttuurista taas paljon oppimisen arvoista ja tajusi myös samalla, että tässä uppoavassa laivassa on sosiaali- ja terveysasioiden lisäksi vielä kaksi puolustamisen arvoista viimeistä kulttuurista linnaketta: kirjastot ja yleisradiotoiminta. Vaan eiköhän tämä umpikapitalistinen kulttuuri vielä nekin tuhoa. Sitten Niinistön presidenttikaudella onkin jo aika muistella Hrabalin kuolinsyytä ja miettiä autodefenestraatiota. Sulkeudun suosioonne.

Radoslav Brzobohatý Korvassa. Jotenkin tunnen samastumisen sietämättömän raskauden.