Näyttelykuvia 458 & 459: Kadulla ja studiossa

Lauantaina vierailin jälleen lähigalleriassani, Muu Galleriassa, jossa oli tilaisuus törmätä kahteen hyvin erilaiseen maailmaan.

Sami Pennasen (s. 1973) näyttely Sami Pennanen (nimi muutettu) (2.–25.9.) koostuu yhdestä isosta installaatiosta (tosin materiaali on myös yksittäin myytävänä), jonka runsas kuvamaailma ponnistaa graffitikulttuurista ja muusta populaarikuvastosta:

Kokonaishahmoa ei synny, mutta ei sitä oikein kaipaakaan. Pennasen ryöppyävä kuvamaailma tarjoaa monia kiinnostavia tarttumakohtia, pieniä ahaa-elämyksiä ja myös väliin huumoria:

Vaikka Pennasella olisikin humoristinen puolensa, leimaa hänen työtään myös yhteiskunnallinen kiukku ja huoli, joiden tuottama sanomisen halu on epäilemättä tärkeä käyttövoima. On hieno katsoa nuorta taiteilijaa, jolle katukulttuuri ei ole pelkkää biletystä.

***

Muun studiossa oli tarjolla aivan toisenlainen maailma. Juhani Räisäsen (s. ?) Moving Fields (2.–25.9.) esitteli Sormina-projektin tuloksia. Sormina on sähköinen soitin, joka tuottaa äänimaisemaa sekä liikkuvaa kuvaa. Näin tiedotteessa: "Videoissa väripinnat liikkuvat ja vaihtuvat toisikseen. Punainen ja vihreä täyttävät kuva-alan, kunnes antavat tilaa valuvalle mustalle ja siniselle. Välillä tasainen väripinta hapertuu ja himmenee. Ääni on samaa maisemaa ja välillä ääni puuttuu kokonaan." Juuri näin tapahtuikin:

Ihan mahtavaa: väripinnat liikkuvat ja vaihtuvat! 
En siis ihan oikeasti ymmärrä, mitä kiinnostavaa siinä oli. Tuli mieleen ne ajat, kun laserkopiot tulivat taidemaailmaan tai se tietokonetaide, jossa erilaiset sateenkaariväriset räjähdyskuviot muodostivat turruttavan ja kliseisen kuvamaailman, johon kyllästyi jo ennen kuin sitä oli mihinkään "kehitettykään".

OK, kyllä minä ambientin päälle ymmärrän, mutta en ymmärrä tätä jalostusprosessia, jossa yksittäinen videonpätkä muuntuu mitäänsanomattomaksi editio 5 -taideteokseksi, jonka hinta on 3 000 euroa. Kyse on hetken taiteesta, jonka osaan vaivattomasti sijoittaa johonkin tanssiesitykseen tai klubi-iltaan, vaikka essoa – minulta puuttuu siis empatogeneettinen ulottuvuus – en käytäkään, mutta en minä näistä palasista mitään taidetta tai edes sen kummempaa sisältöä niihin osaa kuvitella. 

Mutta näinhän kapitalistinen taidemaailma syö aina vallankumoukselliset lapsensa: yksittäisiä myytäviä ja monistettavuudessaankin määrältään rajoitettuja taideobjekteja on tuotettava, jotta systeemi pyörisi. 
Ei tästä kuitenkaan kiinnostavaksi taiteeksi ole.