Julkaistua 771 & Näyttelykuvia 1037: Salvelan kesä VII

Tällaisen tiedotteen rustasin (on kyllä samalta pohjalta kuin viime vuonna ja toissa vuonna ja...). Eilen ripustettiin. On aika raikas näyttely, vaikka itse sanonkin. Tervetuloa kaikki tänään avajaisiin klo 17.00! 

 

Salvelan kesä VII 

Galleria Orton järjestää yhteistyössä Ravintola Salven kanssa 31.5.–23.6.2016 perinteisen kesänäyttelyn Salvelan kesä – jo seitsemättä kertaa. 

 

Viljanen, Teräsvuori. 

Yhtä aikaa kevytmielisessä ja vakavassa taidenäyttelyssä esiintyy tuttuun tapaan joukko eturivin suomalaisia taiteilijoita, joita yhdistää ystävyys, taiteilijaravintolan viimeisten mohikaanien henki ja usko taiteen hyvää tekevään voimaan. Mukana ovat Jorma Hautala, Pekka Kauhanen, Matti Kujasalo, Matti Nurminen,  Olavi Pajulahti, Matti Peltokangas, Timo Setälä, Heimo Suntio, Tarja Teräsvuori ja Roi Vaara. 

Setälä (hymyilee).

Juhani Harrin (1939–2003) ja Vexi Salmen ympärille alkoi 1990-luvulla kehittyä Helsingin Hietalahdessa sijaitsevaan Ravintola Salveen pöytäkunta, jossa käytiin innostuneita ja toisinaan kiivaitakin taidekeskusteluja ja jonka myötä Salvesta tuli taiteilijaravintoloistamme ehkä se viimeisin. Mukaan liittyivät 1990-luvun lopulla muiden muassa kuvanveistäjä Ukri Merikanto (1950–2010), taidegraafikko ja -maalari Tapani Mikkonen (1952–2014) ja silloinen Taiteen päätoimittaja Otso Kantokorpi. Pöytäseurue laajeni vuosien mittaan intohimoisilla taiteenharrastajilla, ja sen kautta esimerkiksi Galleria Ortonin Seppo Seitsalo ja Sirpa Viljanen ovat liittyneet mukaan taidemaailmamme virtauksia ja keskusteluita pohtivaan porukkaan. 

Setälä, Setälä, Pajulahti.

Kaikki yllä mainitut Salvelan taitelijat ovat esiintyneet yksityisnäyttelyillään jo kohta viisitoista vuotta toimineessa Invalidisäätiö Ortonin kahvilassa sijaitsevassa Galleria Ortonissa – maailman ainoassa galleriassa, jolla on oma sairaala. 

Suntio (eiku Strindberg).

Porukalla päätettiin jo alusta alkaen, että ei kaiken tarvitse aina olla ryppyotsaisen temaattista. Hyvä taide ja taiteilijoiden välinen ystävyys luovat tarpeeksi temaattista kehikkoa, jotta katsojat voivat nauttia taiteesta ilman turhia ulkoisia paineita. Tätä kehikkoa ovat olleet rakentamassa myös näyttelyiden avaajat, perinteisesti Suomen taidemaailman huipulta: Ulla Aartomaa, Tuula Arkio, Jaakko Lintinen, Soili Sinisalo, Maija Tanninen-Mattila, Markku Valkonen saavat tänä vuonna suomalaisen nykytaiteen keskeisen kansainvälistäjän, muun muassa Kiasmassa työskennelleen professori emerita Maaretta Jaukkurin.

 Nurminen, Nurminen (alekkain).

Näyttelykuvia 1036: Yhteisötaidetta parhaimmillaan

Viime torstaina olin juhlimassa ehkä kevään hauskimpia avajaisia. Pauliina Turakka Purhonen (s. 1971), joka on jo pitkään piirtänyt kantabaarissani ja pitänyt tuloksista jo helmikuussa Galleria Ortonissa näyttelynkin, palasi piirustustensa kanssa Huvipurteen näyttelyllään Paluu Huvipurteen (26.5.–19.6.). Varsinaiseen baaritilaan Pauliina toi öljypastelleja, joita oli jo Ortonissa, mutta tupakkahuoneen hän täytti tuoreemmilla lyijykynäpiirustuksilla:

 

Bändini kosketinsoittaja Juho Korhonen on melankolinen mies.

Intiimeissä avajaisissa ei montaa vierasta ollut, mutta kun Pauliina toi työhuoneeltaan haitarin ja Juho tarttui siihen – ensimmäistä kertaa muuten yli kymmeneen vuoteen...

... niin tanssiksihan tuo meni. Permannolla ainoa taiteilijavieras Antti Tanttu (s. 1963) ja toinen taidemaailman edustaja, Ortonin galleristi Sirpa Viljanen:

Ja sujui se Pauliinaltakin soitto, kun laulua piti säestää:

Minäkin heittäydyin taiteelliseksi ja kaivoin kameran esiin ja sen valikosta "art" ja sieltä säädön "dramaattinen sävy", joka taikoi tällaisen muotokuvan:

Lopputuloksen nähtyäni sanoin Pauliinalle, että ei tätä voi laittaa blogiin, mutta Pauliina Turski Purhonen on niin turski lyyli, että totesi: "Tottakai sen voi laittaa." Niin että tässä se nyt sitten on laitettuna.
Toinen art-vaihtoehto on "rakeinen mustavalkokuva". Tässä taidenäkemys Antista ilman naamaa:

***

Noin niinku vakavasti ottaen on vielä todettava, että projekti on ollut tavattoman hieno. Pauliinan piirustukset ovat taidokkaita, mutta ennen kaikkea niistä henkii se intiimi luottamus, joka parhaimmillaan voi piirtäjän ja mallin/mallien välille syntyä. Pauliinan kyky aistia kulloistakin ilmapiiriä ja mielialaa ja sitä sosiaalista dynamiikkaa, joka paikassa vallitsee, on huikea. 
Klassisellakin välineellä voi siis luoda unohtumatonta yhteisötaidetta. Tämä on nyt lopullisesti varmistunut minulle, kun olen seurannut projektia läheltä. Kanta-asiakkaat ovat ottaneet taiteilijan ikään kuin omakseen, tuntevat ylpeyttä yhteisöstään ja myös "omasta" taiteilijastaan. Osan suhde taiteeseen ja taiteilujuuteen on selvästi muuttunut. Projektista on tullut hiljalleen kaikkien yhteinen.
Käykää siis katsomassa (Pursimiehenkatu 27) ja tukekaa samalla tiskillä käyden baaria, joka on antanut puitteet tälle hienolle projektille, ja nostakaa malja vaikkapa yhteisötaiteen tulevaisuudelle. Taiteen ja talouselämän logiikka on toisinaan yksinkertaista: kun baarin omistaja näkee, että taide tuottaa ns. pöhinää (kirjoitin muuten ensimmäistä kertaa elämässäni tämän yhden inhokkisanoistani, mutta kummiskin ns.-etuliitteellä) ja sitä kautta lisää tiliä, tukee hän mielellään taidetta. Ottakaa siis vaikka toinenkin malja.

Ja vielä vähän epävakavammin ottaen. Vinkki niille, jotka haluavat kuraattorin vaikealle uralle. Joskus se voi olla tosi helppoa. En ehtinyt edes ripustusavuksi, koska olin muissa duuneissa, mutta koska olen ollut mukana touhussa, halusin voimakkaammin olla osa sitä. Lahjoin Pauliinan yhdellä lonkerolla ja sain näyttelyn kuraattorin tittelin. Taidemaailman hyvä veli ja sisko -meininkiä?

Kippis!

Julkaistua 770: 45 Arvo Summasen maalausta Invalidisäätiö Ortoniin

Tällaisen lehdistötiedotteen rustasin eilen. Se julkaistiin myös Galleria Ortonin sivuilla runsaasti kuvitettuna. Linkki tässä.

45 Arvo Summasen maalausta Invalidisäätiö Ortoniin

Taidemaalari Arvo Summanen (1928–2006) kuului 1950–60-lukujen vaihteessa legendaarisen Brondan vintin taiteilijoihin. Pariisilaistyylisen boheemijoukon kollektiivinen työhuone sijaitsi jo varhain taiteilija- ja kirjailijakapakkana tunnetun helsinkiläisen Café Brondinin ullakolla.

Taiteilijat saivat häädön vuonna 1962 levottoman boheemielämän takia.

Summasen lupaavasti alkanut taiteilijanura hiipui hiljalleen. Hän eli vaatimatonta elämää ja esiintyi teoksillaan vain silloin tällöin. Vuodesta 1970 hän asui ja työskenteli Villa Furunäsin taiteilijatalossa Helsingissä. Pari vuotta ennen kuolemaansa hän sai varoihinsa nähden merkittävän perinnön. Vaatimaton elämä kuitenkin jatkui, ja rahaa kului ainoastaan taiteilijatarvikkeisiin, joita hän sai hankkia mielin määrin – ensimmäistä kertaa elämässään. 

Ainutlaatuinen luomisen vapaus ja riemu tuottivat viimeisinä vuosina yli 300 maalausta, joista suurin osa oli esillä Vantaan taidemuseon näyttelyssä Arvo Summanen – Brondan vintin legenda (18.9.2015–30.1.2016). 

Näyttely oli sekä merkittävää suomalaista taidehistoriaa että vapaan luovuuden ylistys. Mitä tapahtuu taidemaalarille, kun mikään ulkoinen paine ei enää pidättele, kun saa maalata juuri niin kuin haluaa ja kokeilla mitä tahansa? Totaalinen maalaamisen intohimo ja sen tuottama riemu – ja toki tuskakin – eivät tästä enää syvene! 

On olemassa hissiaulataidetta ja hissiaulataidetta. Tässä sieltä paremmasta päästä.

Summanen testamenttasi omaisuutensa ja maalauksensa Helsingin Saskia ry:lle. Saskiat ovat tehneet merkittävää työtä sijoittamalla jo vuosia taidetta sairaaloihin ympäri Helsinkiä. Nyt tämä jatkuu myös Ortonin kautta. Saskiat sijoittivat 45 Summasen maalausta Invalidisäätiö Ortoniin, jossa ne tuottavat sekä henkilökunnalle että asiakkaille iloa ja rohkaisevat luovaan sekä riemukkaan myönteiseen ajatteluun ja maailman näkemiseen.

Katutaidetta 131: Naapuritalon sähkökaappi

Tänään kun lähdin kaupungille, näin naapuritalon nurkalla näyn, joka ensin hämmästytti: graffari keskellä päivää kannut maassa talonnurkalla. Mutta siinähän olikin sähkokaappi, ja tunnistin tekijänkin samantien vanhaksi tutuksi: Emilio Mäkipää (s. 1994) eli 3feR. Hän oli tehnyt – osin myös luotsaamansa seniorigraffariryhmän SixFive Crewn kanssa – Helenin kanssa sopimuksen muutamista kantakaupungin sähkökaapeista. Olen nähnyt heidät kaikki liki kolme vuotta sitten maalaamassa Ortonin veistospuistoon vähän isompaa seinää, joten oli hauska taas tavata.
Tässä Emilio työnsä ääressä:

Julkaistua 769 & Näyttelykuvia 1035: Lakkaa ajattelemasta

Eilisessä Kirkko & Kaupungissa (18/16) ilmestyi juttuni Ernesto Neton (s. 1964) näyttelystä Boa (4.3.–4.9.) Nykytaiteen museo Kiasmassa. Verkkoversiossa juttu oli otsikoitu 'Ernesto Neton taide kutsuu hengähtämään'.

Ja taas oli pakko antautua taiteelle. Olin melko ennakkoluuloinen mennessäni näyttelyyn – "taas tätä spektaakkelimaista kansainvälistä tähtitaidetta". Mutta fiilis vei heti mukanaan. Tuli oikein hyvä olo.

Lakkaa ajattelemasta

Interaktiivisuus kuvataiteessa on toisinaan tylsää ja mekaanista: kuin kerralla oivallettu vitsi, joka ei toistosta parane. Brasilialaisen Ernesto Neton (s. 1964) luoma interaktiivisuus on sitä vastoin suorastaan nerokasta. Olet osa teosta, mutta juuri mitään ei tapahdu, eikä käyttöohjetta ole. Tai ehkä sittenkin, taiteilijan omin sanoin: ”Pyrin luomaan tiloja, joissa ihminen voi lakata ajattelemasta. Me ajattelemme aivan liikaa. Aivoissamme pyörii koko ajan niin paljon ajatuksia, että on kuin olisimme vankilassa tässä levottomassa, tietoa tulvivassa yhteiskunnassa.”

Mistä kriitikko tietää, että taiteilija on onnistunut aikomuksissaan? Seuraamalla yleisöä. Neto on tehnyt Kiasman ylimpään kerrokseen boakäärmeen päätä muistuttavan rakennelman, jonka sisään ihmiset voivat mennä tekemään ei-mitään. Ja sitä he todella tekevät: oleskelevat, makoilevat, juttelevat toistensa kanssa – ja joku saattaa vielä soittaa tarjolla olevaa kitaraa tai rumpua. Ylimmän kerroksen ison ikkunan ja terassin edessä voi istua boan muotoisella penkillä ja katsella maisemaa miettien, mitä mieleen juolahtaa – verho antaa oman virityksensä. 

Yubẽ bushka, 2016.

Neto on saanut innoitusta Länsi-Amazonian huni kuin -kansalta, jonka parissa hän on työskennellyt pitkään ja joiden asiaa hän myös taiteellaan ajaa. Tämä noin 8000-henkinen alkuperäiskansa käy monien kaltaistensa tavoin taistelua maanomistuksesta ja perinteidensä säilymisestä. 

Neto on aikoinaan todennut eräässä haastattelussa, että hän pyrkii luomaan teoksillaan ”luonnolle omistettuja paikkoja”. Samalla hänen käyttämänsä tekniikat ovat kuitenkin kulttuurisia, koska veistokselliset muodot perustuvat matemaattiselle kalkyylille, jossa täytyy ottaa huomioon muun muassa painovoima. Juuri painovoima sekä rakenteelliset jännitteet ovat Neton taiteen muotoa antava kehikko. 

Taide on tunnetusti esteettisten ulottuvuuksien lisäksi myös taitoa, mitä nykyään toisinaan vähätellään. Neto on itse asiassa tavattoman taidokas luomaan tilaa, jossa mieli leipää – tai jopa hetkellisesti poistuu. Käsivärjätystä puuvillakankaasta leikattujen suikaleiden tuottama virkattu, tropiikin värinen maailma kevyine tuoksuineen – laventeli ja basilika – on otollinen paikka mielen tyhjennykselle. Paikalla olleet kävijät toivat aidosti oman lisänsä teokseen: he olivat niin raukean joutilaita, että lopulta oikein harmitti, kun en päässyt kokeilemaan rumpua heidän viipyessään tilassa liian pitkään. 

TxanArp, Fabiano Txana Bane laulaa “Nuku Mana ibubu” Hans Arpin veistokselle Kauernd, 2014.

Neto luo myös hauskan jännitteen länsimaisen modernismin ja Amazonian kulttuurin välille. Mukana lienee myös ripaus itseironiaa. Ainakin minua nauratti, kun katsoin videota, jossa Jordãon alueen päällikön poika Fabiano Txana Bane laulaa parantavaa lauluaan Hans Arpin (1897–1966) abstraktille veistokselle. Nauratti myös helpottuneesti sen takia, että kyse ei ollut mistään kolonisoivasta vitsistä, jossa taiteen maailmantähti käyttäisi alkuperäiskansaa hyväkseen. Kyseinen parantaja ja muusikko on nimittäin myös kansalaisaktivisti, joka näin saa tilaisuuden käyttää läntisiä taideinstituutioita hyväkseen sanomansa levittämiseen. Koin vuoropuhelun aitona.

Julkaistua 768 & Helsingin taidemuseon johtokunta 22: Ajaako Helsinki taidemuseonsa alas?

Eilisaamuna kirjoitin suutuspäissäni Helsingin Sanomien mielipideosastolle pikaisen kirjoituksen, jonka lehti yllättäen julkaisi jo tänään. Kiukkuni osuikin vahingossa oikeaan aikaan – jos jotain keskustelua herää. Luulin nimittäin pelin olleen jo menetetyn, mutta Aino Frilander oli tänään haastatellut ainakin lehden nettiversioon apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljasta: "Asiaa ei toisaalta ole myöskään lyöty vielä lukkoon, Viljanen muistuttaa. 'Virkamiesnäkökulmasta budjettivalmistelut ovat vasta alkamassa. Varsinaiset budjettineuvottelut käydään elokuussa', Viljanen sanoo."

Nyt on siis oikea aika nostaa meteliä – ja varsinkin puolueissa. Tutkailkaa oman puolueenne sivistystahtoa ja laittakaa viestejä.  

Ajaako Helsinki taidemuseonsa alas?

Helsingin taidemuseon johtokunta joutui häpeällisesti hyväksymään 10.5. kokouksessaan surullisen talousarvioesityksen vuodelle 2017. Siihen sisältyi raju leikkaus kokoelmien uushankintoihin. Tänä vuonna summa on 155 000 euroa, ensi vuodeksi on tarjolla enää 58 000. Melkein 2/3 leikkaus ei ole juustohöylä.

Pudotus on katastrofaalinen, eikä museon asema yhtenä Suomen johtavista taidemuseoista ole enää itsestään selvä. Esimerkiksi Espoollakin on enemmän rahaa hankkia taidetta kuin pääkaupungilla. 

Helsingin taidemuseo on remontin jälkeen aloittanut toimintansa vauhdikkaasti, muun muassa ennätysmäisellä yhden näyttelyn kävijämäärällä. Puitteet ovat hyvät. 

Ammottavat aukot hankinnoissa näkyvät vasta viiveellä. Jos tällainen trendi jatkuu, ei museo parinkymmenen vuoden kuluttua ehkä olekaan kovin hyvä. 

Vai onko kyse siitä, että museollakin vain antaudutaan elämysteollisuuden trendeille? OKM:n museopoliittinen työryhmä kysyikin 10.5.: Nämä tulevaisuuden näkökulmat [megatrendit ja median murros] osaksi pysäyttivät pohtimaan, onko tietoa kokoavien ja jakavien instituutioiden aika ohi."
Onko siis niin, että kunnallinen museomme halutaan vain sitoa voimakkaammin elinkeinoelämän palvelukseen ja yksityisen rahan keräämiseen?
Eduskunnan päätöksellä kaikki taiteilijatkin ovat tämän vuoden alusta yrittäjiä, siis osa elinkeinoelämää. Mutta heidän kanssaan ei taidemuseon näköjään tarvitse käydä kauppaa, vaikka he tuottavatkin museolle sen varsinaisen sisällön. 58 000 ostomääräraha pääkaupungin taidemuseolle on silkkaa pilkkaa – suhteessa esimerkiksi siihen kuinka paljon museo maksaa vuokria kiinteistöviraston tilakeskukselle.
Enkä mitenkään voi ymmärtää, että "tietoa kokoavien ja jakavien instituutioiden aika olis ohi" – jos haluamme pitää sivistystämme yllä.

Julkaistua 767: Omimisen oikeus ja taiteen vapaus

Eilen tuli ulos Radio Yle 1:n Kultakuumeen kolumnini. Aihe tuli helposti, koska Jenni Hiltusen (s. 1981) video The Grind (2012) on herättänyt viime päivinä niin paljon keskustelua. Tästä linkistä teos Vimeossa.  

Videolla twerkataan feikkisaamenpuvussa, mikä sai kaksi kollegaa – Marja Helander (s. 1965) ja Outi Pieski (s. 1973) – kirjoittamaan aiheesta Helsingin Sanomien (9.5.) mielipideosastolle. Tässä linkki heidän juttuunsa.

Hiltusta itseään on haastateltu seuraavana päivänä ainakin Hesariin ja Yleen. Myös Kiasman Leevi Haapala ja Arja Miller kirjoittivat asiasta Kiasma-blogissa. Kriisinhallinta oli puolustavassa joukkueessa heikko. Näin Hiltunen Ylelle:
"Taiteilija Jenni Hiltunen ei halua alkaa selittää vuonna 2011 tehtyä taideteostaan sen tarkemmin" todettuaan ensin, että se on "ymmärretty väärin". Väärin ymmärtämisestä Millerkin puhui Hesarille: "Millerin mielestä kyseessä on väärinkäsitys siitä, mistä teoksessa on kysymys."

Olin jo luullut, että modernin kuoppaamisen myötä kaikki tulkinnat ovat arvokkaita, mutta voi niitä siis näköjään tehdä väärinkin. Onnetonta retoriikkaa keskusteluun osallistumisen sijaan.

Toinen onneton retorinen veto on joidenkin Hiltusen puolustajien esiinkaivama sensuurikortti. On aika pateettista ryhtyä puhumaan sensuurista, jos teos on esitetty Kiasmassa kaksi kertaa 2010-luvulla ja ostettu vielä kokoelmiinkin. Jos esimerkiksi ostamatta jättäminen tulkittaisiin sensuuriksi, syyllistyisi Kiasma sensuuriin suomalaisten taiteilijoiden osalta osapuilleen 100 000 kertaa vuodessa. Tämä on siis aika lähellä totuutta.

Asiaa käsitteli varsin painavasti blogissaan 11.9. myös yksi kollega lisää, Sanna Korteniemi (s. 1986) sekä myöskin Petra Unni.

On aihesta puhuttu aiemminkin: tässä linkki Neeta Jääskön blogiin vuodelta 2012.

Yritin kolumnissani tuoda esiin sen vaikeuden, johon oman mielipiteeni muodostamisessa ajauduin. On minustakin jo yritetty tehdä outoa moralistia. En oikein vieläkään osaa muodostaa selkeää mielipidettä asiasta, ja siksi olenkin iloinen keskustelun heräämisestä. Ehkä me kaikki opimme tästä vielä jotain.

Tuli luettua myös maailmalta tällainen juttu ja tällainen juttu. Nyt täytyy siis ryhtyä mietiskelemään kulttuurista appropriaatiota (tässä suomeksi – vinkki Heikki Kastemaalle: ryhdy laajentamaan).

Kolumnissani on yksi harmittava virhe, jota pyydän anteeksi. Mainitsen siinä, että Kiasman kokoelmissa ei ole Suohpanterrorin teoksia. Tämä ei pidä paikkaansa: sinne hankittiin heiltä yhdeksän julistetta hankintalautakunnan kokouksessa 11.2.2016. Yritän kolumneissanikin pitää kiinni journalistisista faktojen tarkastamisesta, mutta nyt se epäonnistui, koska julisteita ei vielä oltu ehditty viedä verkossakin käytössä olevaan Kansallisgallerian kokoelmatietokantaan, jonka kävin tsekkaamassa.
PS. Lauantaina. Tässä vielä linkki Lauri Erikssonin (s. 1965) tuoreisiin ajatuksiin.
PPS. Maanantaina. Kasaan tähän jatkoksi löytämiäni linkkejä. Tästä linkistä Pirita Näkkäläjärven hyvä juttu. 

Omimisen oikeus ja taiteen vapaus

Kuulun niihin ihmisiin, joille mielipiteen muodostaminen on yleensä helppoa. Toisinaan se on vaikeampaa, jos ei tiedä asiasta tarpeeksi. Tietoa voi kuitenkin hankkia.

Mielipide on subjektiivinen käsitys jostain asiasta, mutta se ei yleensä synny ilman kytkeytymistä mielipiteisiin toisista asioista. Mielipiteet muodostavat tietynlaisen rakenteen, joka yleensä käy yksiin vakaumusten kanssa. Kun havaitsee omassa rakenteessaan ristiriidan, ei pelkkä tiedonhankinta aina tunnu auttavan. Hämillään olemisen tunne on hyödyllinen ollessaan jollain tavalla kasvattava, mutta kun ratkaisua ei tunnu syntyvän, saattaa epätietoisuus olla piinaavaa. Näin on varsinkin silloin, jos epätietoisuutta tuottava asia liittyy omaan elämään perustavalla tavalla – esimerkiksi sekä moraaliin että ammatilliseen identiteettiin. 

Olen painiskellut vaikeaksi kokemani ongelman kanssa nyt kolme päivää. Mielessäni on asettunut vastakkain kaksi minulle tärkeää vakaumuksellista asiaa. Uskoni taiteen vapauteen on vakaa. Enkä ole uskossani yksin: todetaanhan perustuslaissakin (16 §), että ”taiteen vapaus on turvattu”. Vapautta on kahdenlaista: negatiivista ja positiivista, vapautta jostakin tai vapautta johonkin, mikä tekee perustuslain tulkitsemisen ongelmalliseksi. Demokraattisessa yhteiskunnassa olisi mielestäni syytä panostaa positiiviseen vapauteen. Olen kirjoittanut Antti Majavan kanssa: ”Markkinaistuvassa yhteiskunnassa ilmaisunvapaus toteutuu vain, jos sille annetaan edellytykset. On syytä kysyä: Kuka saa puhua, kuka saa esiintyä, ketkä pääsevät kerrotuksi? Kulttuurimme on täynnä erilaisia ryhmiä, vähemmistöjä, myös alistetussa asemassa olevia ryhmiä, joita opimme ymmärtämään vasta kuultuamme heidän tarinansa. Ilmaisunvapaus tarvitsee julkista tukea, koska kaikilla tarinoilla ei ole eikä voi olla markkinointikanavia.” 

Uskoni alistetussa asemassa olevien ihmisryhmien yhdenvertaisuustaistelun oikeutukseen on yhtälailla vakaa. En ole tässäkään yksin: perustuslaissa (6 §) todetaan, että ”ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella”. Yksi Suomessa yhdenvertaisuustaistelua käyvä ihmisryhmä on saamelaiset. Olen kirjoittanut pariinkin otteeseen paheksuvasti siitä, että Suomi ei vieläkään ole ratifioinut ILO 169 -sopimusta jonka tavoitteena on turvata alkuperäiskansojen yhdenvertainen kohtelu muuhun väestöön nähden. 

Nyt nämä kaksi asiaa ovat mielessäni törmänneet yhteen. Kuvataiteilijat Marja Helander ja Outi Pieski kirjoittivat Helsingin Sanomiin (9.5.) mielipidekirjoituksen, jossa he tuomitsivat kollegansa Jenni Hiltusen videoteoksen The Grind (2012) hankinnan Kiasman kokoelmiin. Videossa twerkataan – eli heilutellaan provokatiivisesti pyllyä – feikkisaamenpuvussa.

Taiteessa appropriaatiota eli omimista on pitkään pidetty yhtenä peruskeinona. Taiteilijat ovat tottuneet ottamaan haltuunsa ja varioimaan edeltäjiensä käyttämiä kuvia. Yhteiskunnallisessa taiteessa appropriaatio on ollut yksi keskeinen taistelun väline: esimerkiksi Jani Leinonen on ominut taiteeseensa globaaleja brändejä ja pilkannut niitä. 

Helander ja Pieski kokevat appropriaation Hiltusen tapauksessa kulttuuriseksi varkaudeksi, jolla loukataan saamelaisia. Kyse ei siis ole siitä, että teos käsittelisi saamelaisia väärin, vaan siitä, että teos ei käsittele lainkaan saamelaisia mutta käyttää motivoimattomasti hyväkseen heille symbolisesti tärkeitä asioita. 

Mielipidekirjoitus on herättänyt somemyrskyn, jossa pääsääntöisesti on asetuttu Helanderin ja Pieskin kannalle. Taidehistorioitsija ja sukupuolentutkija Leena-Maija Rossi kirjoitti: ”Kiasman taholta osoitetaan nyt käsittämättömän huonoa visuaalista lukutaitoa ja erittäin horjuvaa kulttuurista sensitiivisyyttä.” Harvoja riitasointuja tarjoili kuvataiteilija Riiko Sakkinen, joka hihkui: ”Taiteen vapauden puolesta! Poliittista korrektiutta vastaan! Viva Jenni Hiltunen!” 

Kiistämätön fakta kuitenkin on, että Hiltusen vapautta ei ole kukaan rajoittanut tai yrittänyt rajoittaa. Ongelma tuntuu asettuvan siihen, kenen omaisuutta on moraalisesti hyväksyttävää omia ja ennen kaikkea siihen, tuleeko tuolle omimiselle lisähyväksyntää vallankäyttäjien taholta. 

Kyse ei ole poliittisesta korrektiudesta. Kyse on vallasta ja siten väistämättä alistussuhteista. Kiasman jokainen ostopäätös on poliittinen teko, jolla on seuraamuksensa. Mainittakoon vielä, että Kiasman kokoelmissa ei ole Helanderin tai Pieskin teoksia – eikä myöskään appropriaatioistaan tunnetun saamelaisaktivismiryhmä Suohpanterrorin teoksia, vaikka niitä on sen seinillä nähtykin. 

Kansallisen instituution suorittama taiteen ostaminen voidaan tulkita myös positiivisen vapauden mahdollistamiseksi. Tätäkin Kiasma voisi miettiä.

Helsingin taidemuseon johtokunta 21: Surullista, traagista, katastrofaalista vaiko vain ihan yksinkertaisesti perseestä

Tiistain johtokunnan kokous oli surullinen. Kävimme läpi talousarvioehdotuksen vuodelle 2017. Kaupungin leikkuri osui katastrofaalisen lujaa museon hankintamäärärahoihin. Päädyimme yksissä tuumin – tai melkein – laittamaan pöytäkirjaan paheksuvan lisäyksen. Muita vaihtoehtoja ei enää ollut:

Vastaehdotus: 
Kirsikka Moring: Lisätään esitykseen:
Hyväksyessään asian esittelijän ehdotuksen mukaan johtokunta kiinnittää huomiota TA 2017 ehdotuksen investointi-osaan. Sen mukaan vuonna 2017 kokoelmien uushankintaan voidaan käyttää 58 000 euroa kun vastaava määräraha oli 116 000 euroa vuonna 2015 ja 155 000 euroa vuonna 2016. HAM tarvitsee työkaluja voidakseen toimia yhtenä Helsingin merkittävimmistä taidemuseoista ja taatakseen myös tuleville kävijöille mahdollisuuden nähdä aikamme uutta taidetta. Uuden taiteen ostoon investoiminen on elintärkeää myös taiteilijoille. HAM on ylpeä uusista tiloistaan. Taiteeseen investoiminen olisi välttämätön jatke sille.
Kannattaja: Otso Kantokorpi
1 äänestys
JAA-ehdotus: Esityksen mukaan
EI-ehdotus: Hyväksyessään asian esittelijän ehdotuksen mukaan johtokunta kiinnittää huomiota…
Jaa-äänet: 1
Jussi Salonranta 
Ei-äänet: 8
Valentina Ahlavuo, Otso Kantokorpi, Sirpa Kivilaakso, Elisa Koponen, Kirsikka Moring, Kimmo Sarje, Ville Tuominen, Thomas Wallgren

Totaalisen perseestähän tämä on. Liki kolmasosa pois hankintarahoista. 58 000 eurolla ei kovin edustavasti aikamme taidetta kerätä. Jäätiin muuten sitten jo Espoon EMMAnkin taakse. On pakko todeta, että Helsingin taidemuseo ei ole enää kovin merkittävä taiteen ostaja.
Huomatkaa myös se, että kokoomuksen edustajista se ainoa oikea poliitikko Jussi Salonranta äänesti lisäystämme vastaan. Ennen näitä broilereita oli sentään niitä ns. sivistysporvareita – mitä ikinä se sitten tarkoittaakin. 
Vertailun vuoksi: nämä minulle edelleenkin käsittämättömät sisäiset vuokrat vievät palkkakulujen jälkeen toiseksi suurimmat hillot. Vuokriin on laskettu menevän vaatimattomat 1 970 000 euroa.
Museo ilman seiniä?

Nostakaa meteliä tahoillanne, pliis.

Julkaistua 766 & Näyttelykuvia 1034: Kristitty kommunisti

Viikko sitten Galleria Ortonissa juhlittiin kuvanveistäjä Ossi Somman (s. 1926) 90-vuotijuhlanäyttelyä (2.–27.5.). Sunnuntaina ripustettiin ja maanantaina avattiin – ja mestari tikissä mukana molemmissa. Avajaispuheen piti sijastani Pirkko Lahti – ja hyvin puhuikin. Tässä esittelyni Ossista gallerian verkkosivuille:

Kristitty kommunisti

Kuvanveistäjä Ossi Somma (s. 1926) juhlistaa 90-vuotista taivaltaan pienimuotoisella retrospektiivilla Galleria Ortonissa. Mukana on teoksia peräti seitsemältä vuosikymmeneltä.

 

Pronssi painaa, mutta onneksi paikalla oli kaksi väkivahvaa kuvanveistäjää, Pekka Kauhanen (s. 1954) ja Matti Peltokangas (s. 1952). Olavi Pajulahti (s. 1944), Sirpa Viljanen ja Paula Nurminen (s. 1969) valvovat tarkasti.

Ossi Somma on iso lempeä mies, josta henkii rakkaus rauhaan ja kanssaihmisistä välittämiseen. Hän on koko uransa ajan ollut tinkimättömän yhteiskunnallinen taiteilija – mutta on samalla onnistunut luovimaan menestyksekkäästi taidemaailmaa aikoinaan vaivanneissa puoluepoliittisten taisteluiden karikoissa. Somma on silti puolensa valinnut: hän on ihmisen puolella – kulutuskapitalismia, riistoa, ahneutta, vihaa ja sotaa vastaan. Itse hänellä on ollut usein tapana nimittää itseään ”kristityksi kommunistiksi”.

 

Mestari valvoo ripustamista samppanjalasi kädessään.

Toisin kuin monet avoimesti poliittiset taiteilijat, Somma on taiturimaisesti välttynyt ahtaalta lokeroinnilta. Yksi selitys lienee se, että hän on veistäjänä tavattoman monipuolinen. Hän on kuin hybridi, jossa yhdistyvät klassisen veistotaiteen plastiset ihanteet ja ITE-taiteen rajaton mielikuvitus ja räyhäkkyys. Hänen tuotannossaan näkyy jälkiä yhtälailla Auguste Rodinin ekspressiivisyydestä kuin 1950-luvun klassista perinnettä ja nykyaikaa yhdistäneestä italialaisesta kuvanveistosta. Somma täydensi suomalaisia opintojaan ja epäilemättä taidenäkemystäänkin myös venäläisen realismin keskeisessä opinahjossa, Repin-instituutissa Leningradissa vuosina 1966–67. 

Somma ei koskaan ole ollut mikään yksinäinen taiteilijanero vaan on tottunut myös yhteistyöhön: 30 vuoden yhteistyö veistäjäkollegoiden Reijo Paavilaisen ja Pertti Mäkisen kanssa on tuottanut ties kuinka monta palkintosijaa veistoskilpailussa. Palkintosijoja hän on kahminut yksinäänkin.

 

Sinikka-vaimo, Ossi ja Galleria Ortonin Seppo Seitsalo jatkoilla – Nokian poikia molemmat. 

Somman mittavin – tai ainakin eniten tekijänsä näköinen – saavutus on ehkä kuitenkin hänen kotinsa ympärille muotoutunut veistospuistonsa ja pysyvä näyttelynsä Kulutusyhteiskunta muuttuu Danten helvetiksi. 

Somman taiteilijanlaadusta pääseekin parhaiten perille, kun ajelee Tampereelta Nokian kautta länteen: Siuron valtatie 167:ssa sijaitsee Penttilän koulu, Somman asunto ja työhuone, mutta ennen kaikkea huikea pysyvä näyttely, joka on avoinna vieraille aina. Puistossa voi kävellä koska tahansa, ulkorakennuksiin voi mennä omia aikojaan sisälle ja sytyttää valot. Ympäristöön levittäytyvät lukemattomat eri tekniikoilla toteutetut veistokset luovat dantelaisen helvetin maailman, jossa on usein mukana sarkastista huumoria. Useissa veistoksissa on mukana Somman keskeinen symboli: tuoli, joka symboloi valtaa, ahneutta ja tavaraa. Näitä hamuava ihminenkin muuttuu Somman teoksissa usein itsekin tuoliksi, osaksi tuolia.

Surullista on tietenkin se, että Somman 1950-luvulta alkanut taistelu on edelleenkin ajankohtaista. Ensimmäinen tuoliveistos, vuonna 1954 valmistunut asunnotonta alkoholistia tyhjässä tuolimeressä kuvaava veistos Unohdettu olisi voitu tehdä tällä viikolla tätä päivää kuvaten. 

Viimeinen kuntourheilija pyöräilee Ossin pihapuussa.

Julkaistua 765: 1%, veroparatiisit ja taide

Olen varsin tietoinen siitä, että ilman mesenaatteja taidemaailmamme ei olisi sitä, mitä se on, eivätkä museoiden kokoelmat olisi niin mittavia kuin ovat. Ei minulla mitään mesenaatteja vastaan ole. Minua ärsyttää pikemminkin se elitisimi, jota tietynlainen ökyilevä taiteenkerääminen ja siihen liittyvä elvistely ovat 2000-luvulla taidemaailmaan tuoneet. Sellaista en haluaisi Suomeen, missä markkinoiden pienuus on omalta osaltaan pitänyt elvistelyä kurissa ja ehkä taiteen substanssia enemmän framilla. Näitä elvistelyitä tuli taas pohdittua viime torstain Kansan Uutisten (17/16) kolumnissani:

1%, veroparatiisit ja taide

Panaman paperit tuottivat pettymyksen. Nordean kyseenalaisten menettelytapojen lisäksi juuri muuta ei selvinnyt. Kuka olisi kiinnostunut Keke Rosbergin raha-asioista ja miksi olisikaan? Ei hän ole osa yhteistä todellisuuttamme, eikä hänen entisillä tai nykyisillä tekemisillään ole sen kummempaa yhteiskunnallista merkitystä.

On vähän hävettävä tunnustaa, että odotin huonoja uutisia ja petyin, kun niitä ei tullutkaan. Jotain oireellista kertoo se, että haluaa poliitikoiden kärähtävän. Tiedän, että on epä-älyllistä toivoa näkevänsä oman maansa ministereitä – esimerkiksi Juha Sipilän ja Anne Bernerin – kansainvälisten roistojen joukossa, mutta juuri niin tapahtui ja haluan sanoa sen julki, vaikka se olisi vielä epä-älyllisempää kuin sen salainen toivominen. 

Taidekriitikkona olin myös kiinnostunut siitä, mitä paperit kertoisivat taidemaailmasta. Taidebisnes on isoa bisnestä: The European Fine Art Fairin (TEFAF) vuotuinen raportti kertoo, että vuonna 2015 kansainvälisen taidekaupan arvo oli 63,8 miljardia dollaria. Globaali taidekauppa on siis Suomen valtion budjetin luokkaa. 

Tässä Artsysta nostoja TEFAF:in viimeisimmästä raportista.

Taidekauppa on hämäräbisneksen luvattua aluetta. Kymmenien miljoonien maalaukset menevät suurten huutokauppahuoneitten kautta ”tuntemattomille ostajille”. Galleriat pitävät asiakastietojaan liikesalaisuuksina. Kauppa on läpinäkymätöntä ja tarjoaa eväät rahanpesulle ja veronkierrolle. Tämän lisäksi alaa vaivaa väärennetty ja varastettu taide. 

Oli odotettavissa, että Panaman papereista löytyisi myös taidekauppaa, ja  näin kävikin. 

On sanottu, että Geneven vapaasatama olisi maailman paras taidemuseo, jos se olisi museo. Vuonna 2013 siellä oli säilöttynä 1,2 miljoonaa taideteosta. Yksi näistä tuli esiin Panaman papereissa, Amedeo Modiglianin Istuva mies ja kävelykeppi (1918) – arviolta 22 miljoonan euron arvoinen maalaus. Teoksen omistusoikeudesta on käyty kiistaa sen oltua huutokaupassa vuonna 2008. Vastakkain ovat yksityishenkilö, joka väittää natsien varastaman maalauksen kuuluvan hänelle, ja Helly Nahmad Gallery, jonka kautta teos tuli huutokauppaan mutta joka väittää, että se ei koskaan ole omistanut teosta. Paperit kertovat kuitenkin, että teoksen omistanut panamalainen International Art Center on Nahmadin taidemoguliperheen yhtiö. Teos on tällä hetkellä takavarikossa, ja oikeutta käydään. 

Amedeo Modigliani (1884–1920), Istuva mies ja keppi, 1918.

Toinen tapaus kertoo, minkälaisia pikavoittoja taiteella voi tehdä. Vuonna 1997 manhattanilaisen keräilijäpariskunnan Victor ja Sally Ganzin modernin taiteen kokoelma myytiin Christie’sillä New Yorkissa 206,5 miljoonalla dollarilla. Paperit paljastavat, että kokoelma ei tullut myytiin Ganzeilta vaan brittimiljardööri Joseph Lewisilta, jonka Tyynen valtameren Niuelle rekisteröity Simsbury International Corp. oli ostanut kokoelman Ganzeilta muutama kuukausi aikaisemmin 168 miljoonalla dollarilla. Paljonkohan 38,5 miljoonan dollarin pikavoitosta maksettiin veroa? 

Ganzien Pablo Picasso (1881–1973), Les Femmes d'Alger (version 0), 1955. Tästä maksettiin 31,9 miljoonaa dollaria vuonna 1997 ja 180 miljoonaa dollaria vuonna 2015.

Kolmas tapaus oli inhimillistä avioerodraamaa. Venäläinen liikemies ja ”filantrooppi” Dmitry Rybolovlev – nettoarvo 8,5 miljardia dollaria – siirsi taidetta Brittiläisille Neitsytsaarille Xitrans Finance Ltd:n omaisuudeksi piilottaakseen teokset avioero-oikeudenkäynniltä. Rybolovlel teki ilmeisesti maailmaennätyksen jouduttuaan maksamaan sveitsiläisen tuomioistuimen myötä vuonna 2014 exälleen Elenalle 4,5 miljardia dollaria korvauksia.

Löytyi papereista myös Azerbaidžanin presidenttiperhe, Ilham Alijev ja hänen kaksi tytärtään, joista Leyla Alijeva on maailmanluokan taidepeluri, joka muun muassa järjesti Azerbaidžanin paviljongin viime vuoden Venetsian biennaalissa. Siinä, että näiden läpeensä korruptoituneiden Absurdistanien hallitushuoneilla on veroparatiisirahaa, ei ole mitään yllättävää. Se sijaan sillä, että heistä on tullut legitiimejä pelureita taidekentällä, on oma merkityksensä. Ja sillä, että moni heistä on ns. PEP (politically exposed person) – Lontoossa asuva Leylan seurapiiriin kuuluvat muun muassa prinssi Andrew sekä entinen ministeri ja komissaari Lord Mandelson – ja sitä kautta monipuolisesti verkostoitunut ja kyvykäs korruptioon tai ainakin moraalisesti siihen verrattavissa olevaan hyväveliveljeilyyn. 

Leyla Alijeva, enkä kehtaa sanoa mitään sovinistista, kokisivat ruman kuraattorin kateutena.

Mutta pitäisikö näiden rahojen kiinnostaa meitä sen enempää kuin Rosberginkaan? Pitäisi, sillä on olemassa tahoja, jotka haluavat parhaillaan kammeta Suomen taide-elämää elitistisempään suuntaan ja joilla on halua osallistua 1%:n taideleikkiin ostamalla vain nimekästä luksustaidetta ja istua huvipurren kannella Venetsiassa joka toinen vuosi. Tästä kertoo esimerkiksi se, että taiteilijoiden paikkana tunnettu Helsingin Taidehalli esittelee Liechtensteinista operoivan lontoolaisen sionistimiljardöörin ja ”filantroopin” Poju Zabludowiczin – nettoarvo n. 1,5 miljardia puntaa – ja vaimonsa Anitan taidetta ja että Poju istuu Kiasman Tukisäätiössä ja että kyltymätöntä Guggenheim-kiimaa on tunnettu Helsingin hallinnossa jo vuodesta 2011 ja että Poju istuu myös Guggenheim Helsingin Tukisäätiön hallituksessa. Samoista piireistä on tuttu hieman omempi miljonäärimme ja luksustaiteen keräilijä Rafaela Seppälä. Hän on yksi Sanoman Oyj:n pääomistajista, mikä on saanut monen taidekentän toimijan kysymään sitä, miksi Helsingin Sanomissa ajetaan niin ponnekkaasti Guggenheimin tuloa Helsinkiin. 

Onneksi on myös tahoja, joille taiteella on ihan muu merkitys kuin luksuselämä. Onneksi on toisenlaisia keräilijöitä: menkääpä katsomaan Heinon perheen kokoelmaa Helsingin taidemuseossa (28.8. saakka) ja Seppo Fräntin kokoelmaa Helsingin Lapinlahdessa (29.5. saakka).

Seppo Fräntin kokoelmanäyttely Haava (29.5. saakka) Lapilahdessa. Kävin katsastamassa villin kokoelman 24.4., jolloin Tuula Arkiokin sattui olemaan paikalla kommentoiden myönteisesti Fräntin intoa.