Olen taas ollut vähän laiska. Yritän nyt aloittaa rästien purun. Tässä virolaisesta Sirp-lehdestä juttuni 2.6.2017. Jüri Okasin (s. 1950) näyttely Kumussa on ehdottomasti käynnin arvoinen – aikaa vielä on. Jos haluatte harjoitella viron taitojanne, jutun voi lukea viroksi tästä linkistä.
Monimielisesti
välissä
– Jüri Okas, Kumu,
Tallinn, 7.4.–27.8.
Suomalaisena
Viron taiteen harrastajana olen usein kiinnittänyt huomiotani siihen, miten Viron
1970-80-lukujen taide-elämää – ja vielä myöhempääkin – on leimannut outo rakenteellinen
yksityiskohta: moni kiinnostavista kuvataiteilijoista on koulutukseltaan
arkkitehti. Vihaisten nuorten miesten ja älykköjen Tallinnan koulu – Ignar Fjuk, Veljo
Kaasik, Tiit Kaljundi
(1946–2008), Vilen Künnapu, Leonhard Lapin, Avo-Himm Looveer (1941–2002), Jüri
Okas, Jaan Ollik, Ain Padrik ja Toomas Rein – on tästä hyvä esimerkki. Lapin on edelleen
tulivuorimainen generaattori niin kuvataiteilijana kuin kirjailijanakin,
Künnapu maalaa nykyään kuin nuoruuden innolla vaikkakin ehkä vähän
taidemaalaripoikaansa tyylillisesti jäljitellen ja harvakseltaan esiintyvää Reiniä
pidetään yleisesti hienona akvarellistina, mihin näkemykseen mielelläni yhdyn.
Myöhemmistä arkkitehtikoulutuksen saaneista taiteilijoista olen oppinut
seuraamaan ainakin Urmas Murun ja Peeter Peren sekä Arne Maasikin työskentelyä.
Jüri
Okas on näistä tekijöistä kuvataiteilijana ehkä kaikkein arvoituksellisin ja vaikeaselkoisin.
Hän on käsitetaiteilija, joka ei itse kovin jäsennellysti ole tuonut
lähtökohtiaan ja pyrkimyksiään esille. Hän ei ole luonut selkeää filosofista
järjestelmää, vaikka sellainenkin hänen työstään on ehkä eristettävissä.
Okasin
taiteellinen tuotanto jäi melko pieneksi hänen lopetettuaan aktiiviuransa jo
1990-luvun alussa. Viimeiseksi yksityisnäyttelyksi jäi näyttely Vanhan Raatihuoneen
galleriassa Turussa vuonna 1995. Muutenkin Okas on ollut aktiivinen Suomessa:
hänen ainoastaan 13:sta yksityisnäyttelystään vuosina 1976–95 peräti viisi
järjestettiin Suomessa. Viimeiset 13 litografiaansa hän vedosti Helsingissä
Imprimossa Harri Leppäsen kanssa
vuosina 1990–92.
Ruohonjuuritasolla
Okasin työ on jatkanut elämäänsä Suomessa, ja esimerkiksi Tommi Grönlund ja Petteri
Nisunen ovat tehneet viime vuosina yhteistyötä Okasin kanssa ja vierailleet
hänen kanssaan joissain merkittävissä paikoissa tekemässä omia versioitaan
Okasin vanhemmista paikkasidonnaisista tutkielmista. Esimerkki tällaisesta
nähtiin sekä Galerie Anhavassa että heidän Helsingin Taidehallin mittavassa
näyttelyssään viime vuonna. Yhteistyö tuntuu jatkuvan, ja esimerkiksi Grönlund
valitsi Okasin varhaisen kunnianosoituksen Donald
Juddille Gagarin Kombinaatin vanhoja 1980-luvun äänitteitä sisältävän
tuoreen vinyylialbumin kanteen.
Okas
on yksi niistä taiteilijoista, jotka ovat muuttaneet ainakin minun käsitystäni
Viron taiteen lähihistoriasta voimakkaasti. Suomessa tuntuu sitkeästi elävän myytti
siitä, miten pikkuvelikansamme ja sen taiteilijat elivät Neuvostoliiton pimennossa,
ja suomalaisten tehtävä oli auttaa ja toimittaa muurin taakse informaatiota.
Kun tarkastelee Okasin 1970-luvun tuotantoa, näkee kuitenkin selvästi sen, miten
taiteellisesti valveutunut virolaistaiteilija kykeni elämään todellisuudessa aivan
samassa reaaliajassa muun Euroopan ja Yhdysvaltain kanssa: installaatiot,
käsitetaide, maataide ja happeningit olivat esimerkiksi Okasin tuotannossa
keskeisellä sijalla grafiikan lisäksi. Tuskin olen väärässä kun ajattelen, että
neuvostoliittolaisen arjen eläminen ja sitä kautta syventynyt absurdiuden taju
toi kaikkeen taiteelliseen toimintaan vielä erityisen painavan filosofisen
lisänsä, joka esimerkiksi Suomessa jäi usein puuttumaan. Hauskaa ja hilpeän
provokatiivista – kuten leimallisesti Suomessa – virolaiskollegoillakin on
selvästi ollut, mutta kaikkea maustaa kuitenkin perustavanlaatuinen
yhteiskuntasidonnainen eksistentiaalinen reflektio.
Okasin
retrospektiivi Kumussa on kattava, mutta musealisoituna se ei välitä niitä
intensiivisiä elämyksellisiä puolia, jotka myös ovat olleet keskeisiä hänen
tuotannolleen. Sinne on esimerkiksi koottu hänen varhaiset 8-milliset filminsä,
joihin on dokumentoitu Vääna-Jõesuussa merenrannassa tehtyjä performansseja ja
maataideteoksia. Hän teki 1970-luvulla kaikkineen kymmenen mustavalkoelokuvaa,
joiden ääniraitana kuultiin muun muassa John
Mayallia, Bob Dylania, Santanaa, Muddy Watersia ja Frank
Zappaa. Nyt ne kaikki on koottu näyttelyhallissa yhteen vierekkäiseen
riviin pieniä televisioruutuja, jolloin ne menettävät miltei kaiken tehonsa.
Näyttelyyn
ei ole myöskään rekonstruoitu yhtään installaatiota, vaikka niitä voikin
katsella valokuvadokumentaationa – kuten vaikkapa Porin taidemuseon ison hallin
vuonna 1991 täyttänyttä installaatiota, jossa oli muun muassa heinää, asfalttia
ja neonvaloja. Tehot menetetään tässäkin. Jää vain taidehistoriallinen
todistus. Ymmärrän hyvin sen, että Okasille itselleen kaikki hänen teoksensa
ovat varsin tuttuja ja että hän ei varmaankaan ole kovin kiinnostunut niiden
elämyksellisistä ulottuvuuksista tällaisessa retrospektiivissä – enkä tiedä
edes sitä, että olisiko se hänelle tärkeääkään. Tosiasia on kuitenkin se, että
vanha 8-millinen filmi ääniraitoineen olisi paljon intensiivisempi, kun sen
saisi katsoa keskittyneesti vaikka pimeässä kopissa, jolloin se ei olisi vain
taidehistoriallista esimerkkimateriaalia vaan aito nykykokemus, josta ympäristö
unohtuu ja häviää ja johon voisi uppoutua itsensäkin unohtaen – unohtaen jopa
sen, että on taidenäyttelyssä.
Esillä
on siis lähinnä vain Okasin kaksiulotteinen syväpainotöistä, litografioista ja
valokuvista koostuva kuvamaailma, joka on ahdettu näyttelysalin tiukassa ja
tiheässä arkkitehtonisessa rakenteessa monotonisesti jatkuvaksi loputtoman
pitkän tuntuiseksi yhtenäiseksi kuvanauhaksi.
Yksi
varhaisista Okasin valokuvista ja sittemmin myös syväpainotöistä on
kunnianosoitus Donald Juddille
(1928–1994), mikä tietysti viittaa minimalismin vaikutuksiin. Tietoisuus tästä
on saanut minutkin pitämään Okasia aina minimalistina, mikä on samalla jotenkin
paradoksaalista, koska hänen teoksensa tuntuvat tietyssä poeettisuudessaan
kuitenkin miltei minimalismin vastaisesti viittaavaan koko ajan voimakkaasti
itsensä ulkopuolelle – sekä yhteiskunnallisiin teemoihin että tilan ja paikan
kietoutumiseen historian ja toisaalta niissä kulloinkin olevan ihmisen kanssa. Luulen,
että Okas on asemoitunut juuri asioiden väliin, minkä hän on itsekin tuonut
esiin Kärt Hellerman 1990-luvun
haastattelussa (Hommikuleht
29.5.1993): ”Kun yhteiskuntaa – tai taloa – rakennetaan, se käy läpi tilan,
josta on käytännöllisesti katsoen mahdotonta määritellä rakennetaanko vai
puretaanko tätä rakennusta.” Juuri tähän tilanteeseen Okas asettaa itsensä
taiteilijana. Ja juuri siksi häntä onkin ehkä syytä verrata varhaiseen
venäläiseen avantgardeen, joka toimi yhtäaikaisesti vanhan yhteiskunnan
raunioilla ja uuden yhteiskunnan rakentajana.
Perustavaa
laatua oleva – ja varmaankin monin tavoin hedelmällinen – välitila syntyy
tietenkin siitä, että Okas on sekä arkkitehti että kuvataiteilija, mitkä
molemmat määrittävät katsetta ja tilan havainnoimista sekä esittämistä eri
tavoin.
Kaikki
tämä yhdistyy hienosti mittavassa valokuvasarjassa The Concise Dictionary of Modern Architecture, josta valikoima
julkaistiin kirjana vuonna 1995. Okas kuvasi vuosina 1974–86 noin 1000
valokuvaa oudoista – usein neuvostoaikaisista – rakennuksista, jotka edustivat
anonyymiä epäarkkitehtuuria. Toisinaan rakennukset olivat hylättyjä, toisinaan
muuntuneita sellaiseen tilaan, joka muistutti Okasin omia sanoja rakentamisen
ja purkamisen välitilasta.
Hyvin
virittäytyneelle katsojalle kokemus voi minimalistisuudessaan olla varsin
voimakas. Kuvat ovat dokumentaarisen realistisia mutta samalla usein täysin
absurdeja – ja sellaisena myös hiljaisen humoristisia, täynnä ironiaa.
Taiteilija
voi toisinaan olla varsin didaktinen – vaikka ei itse olisi siitä edes kovin
kiinnostunut. Ainakin minulle on käynyt niin, että olen jo vuosia tarkastellut
virolaista rakennuskantaa okaslaisin silmin. Kuvaan Virossa matkustellessani
paljon ja huomaan, että yritän usein bongata juuri samanlaisia rakennuksia,
joita Okaskin on kuvannut. Outoa tektoniikkaa, joka on ilmeisestä
väliaikaisuudestaan huolimatta jäänyt pysyväksi. Tyylillisesti yhteen
sopimattomia ja tietyllä tavalla tilantarpeen tuottamia orgaanissävyisesti
syntyneitä rakennuksia. Tyhjiä ikkunoita, tukittuja ikkunoita ja rakentamatta
jääneitä ikkunoita, jotka voi vain kuvitella paikoilleen. Ovia joita on
myöhemmin puhkaistu vääriin paikkoihin.
Miksi
Okas nimittää tuloksiaan ’sanakirjaksi’? Ehkä siksi, että näiden kuvien lauttaa
hän pääsee määrittelemään ikään kuin käänteisten esimerkkien kautta sellaisia
arkkitehtuuriin käsitteittä kuten ’konstruktio’, ’dekonstruktio’, ’funktio’,
’metafysiikka’, ”epäonnistuminen’, tyyli’, ’rumuus’, kuten taidehistorioitsija Sirje Helme näyttelyjulkaisussa toteaa.
Juuri tämän voikin tulkita konseptuaaliseksi lähestymistavaksi, vaikka itse
kuvat eivät suoranaisesti sellaisia olisikaan.
Okas
on itse sanonut pyrkivänsä taiteessaan abstraktioon, mielentilaan, mutta eihän
se tietenkään sellaisena katsojalle toteudu kuin osittain. Hänen suomalainen kollegansa
Jorma Hautala totesi jo Porin
taidemuseon vuoden 1991 näyttelyä arvioidessaan (Arkkitehti 1/92), että ”katsoja ei voi välttyä hyvin monimielisiltä
tulkinnoilta”.
Kun
liikuin edestakaisin tiivisti rakennetussa näyttelytilassa yrittäessäni usein
turhaankin tulkita yksittäisiä teoksia, en voinut lopulta välttyä samalta
huomiolta kuin Hautala 25 vuotta sitten: ”Okasin tuotanto on tavallaan jatkuva,
liikkuva prosessi, joka näennäisen sattumanvaraisesti pysäytetään johonkin
teokseen.”
Okas,
jos kuka, on Viron taiteen lähihistoriassa sellainen taiteilija, jonka
tuotantoa kannattaa tarkastella johdonmukaisena kokonaisuutena, oeuvrena. Sitä voidaan tulkita
käsitteellisenä ja minimalistisenakin, mutta ei koskaan sovi unohtaa Okasin
poeettista ulottuvuutta. Siitä on epäilemättä johdettavissa myös Okasille
ominainen ja varsin omalaatuinen poetiikka.
HIENOJA KUVIA
VastaaPoista